Ammattilaisurheilun asema on kasvanut kasvamistaan viime vuosisadan jälkipuoliskolta lähtien. Tarjolla olevan rahan ja näkyvyyden kasvaminen on tuonut lisää yrittäjiä havittelemaan mahdollisimman suurta osuutta potista. Yrittäjien lukumäärän paisuessa, lajista riippumatta, kilpailu jaossa olevasta mammonasta kiihtyy, jolloin on luonnollista odottaa yhä innovatiivisempia ratkaisuja oman kilpailuaseman kohentamiseksi. Seuraavaksi haasteeksi muodostuu saavutetun kilpailuaseman säilyttäminen, koska takamatkalla olevat kilpailijat pyrkivät luomaan edellisistä innovaatioista uusia, syrjäyttääkseen silloisen ”istuvan kuninkaan”. Kyseinen kilpailukierre on vaikuttanut merkittävästi huippu-urheiluun keskittyvien valmennusjärjestelmien ja -ympäristöjen (eng. ”High-Performance Systems & Environments”) kehittymiseen ympäri maailmaa, ml. pienten ja isojen taloudellisten resurssien toimijat. Tässä artikkelissa pyrin esittelemään tiivistetysti viisikohtaisen (5) näkemykseni korkean standardin huippu-urheiluun suunnattujen valmennusympäristöjen tunnusmerkeistä.
1. Huippusuorituksen laadullinen/määrällinen ymmärtäminen ja tavoittelu
Poikkeuksetta huippu-urheilun valmennusympäristöissä ensisijainen huomio kohdistuu voittamista ja häviämistä erottelevaan kilpailusuoritukseen sekä ominaisuuksiin. Kysymyksien asettelu tulee olla alussa erittäin pelkistettyä: miksi joukkue A voittaa ”x”-kertaa useammin kuin pelaa tasan tai häviää? Miksi juoksija B kykenee tuottamaan keskiarvoisen suorituksen “y”, ja toistamaan sen ”z”-kertaa kilpailukauden aikana määrätyllä hajonnalla?
Ensimmäiseksi tehdään läpileikkaava kilpailuanalyysi – ei pelkästään kuvaavaa lajianalyysia – jolla pyritään mahdollisimman laajasti ja kattavasti selvittämään syyt, miksi tietyt joukkueet/urheilijat menestyvät ja toiset eivät. Kilpailuanalyysia tulee kohdella jatkuvana prosessina, koska on suuri todennäköisyys että absoluuttisen menestyksen mahdollistavia, ennestään tuntemattomia vaikuttajia, ilmenee ajan myötä. Absoluuttisten menestyjien rinnalla tulee myös tunnistaa suhteelliset menestyjät, joiden absoluuttista menestymistä saattavat merkittävästi rajoittaa vaikkapa demografiset muuttujat (esimerkki: väestöluku suhteessa absoluuttisesti tuotettujen ammattilaisjalkapalloilijoiden lukumäärään).
Järkeviä ja täsmällisiä tavoitteita ei kyetä asettamaan ilman kilpailukyky- ja kuiluanalyyseja. Kilpailukykyanalyysissa selvennetään nykyhetkessä, ja historiallisesti, urheilijan/joukkueen suoritusta suhteessa kilpailuanalyysissa absoluuttisesti ja suhteellisesti menestyviin, sekä suorituksen mahdollistavia ominaisuuksia nykyhetkessä sekä menneisyydessä. Kuiluanalyysissa pureudutaan oman urheilijan/joukkueen, sekä kilpailuanalyysissa menestyneiden eroon, ja eroa kaventaviin (tai etumatkaa kasvattaviin/ylläpitäviin) tekijöihin. Toisin sanoen, lähdetään priorisoimaan valmennuksen ja resurssien ajankäyttöä sekä asetettavien tavoitteiden odotettua aikataulua.
Huippusuorituksen ymmärtämiseen ja tavoitteluun keskittyvät analyysit olisi tärkeätä toteuttaa/päivittää lähes kausittain (ellei kilpailumäärä ole äärimmäisen pieni kausitasolla ko. lajissa). Myöskään itse analyysi ei tulisi olla pelkästään laadullinen (esim. valmentajan/asiantuntijan syvällinen näkemys) tai määrällinen (esim. kvasi-objektiivisten, kuten videon/biometristen laitteiden, keräämä ja analysoima suoritusdata), vaan näiden kahden kriittisestä ja aidosti avoimesta vuoropuhelusta johdettu synteesi. Korostan tässä määrällisessä analyysissa käytettävien tilastollisten menetelmien tärkeyttä ettei ”kuvaavia tilastoja” käytetä mielivaltaisesti selittämään valmentajien/asiantuntijoiden omia uskomuksia (varoitus: välttäkää kehäpäätelmiä).
2. Informaation järjestelmällinen kerääminen keskitetysti
Kaikki tekeminen (kilpailu, harjoittelu, palautuminen) ja tekemättömyys (esim. loukkaantuminen, palautuminen ym.) ovat informaatiota. Kuinka teidän organisaatiossa kerätään ja käytetään tätä informaatiota ymmärtämään urheilijoiden yksilöllisiä tarpeita, valmennus- ja palautumistoimenpiteiden tehokkuutta suhteessa kilpailusuoritukseen ynnä yksilöiden/joukkueiden ominaisuuksien muutoksiin, sekä omaan tekemiseen?
Tuota kysymystä suosittelen säännöllisesti toistettavaksi huippu-urheiluorganisaatioissa. Kiitos nykyteknologian, on urheilijoiden jokapäiväinen tekeminen/tekemättömyys yhä enemmän kerättävissä sekä tallennettavissa, ja sitä myötä käytettävissä toimintamenetelmien arvioimiseen sekä tehostamiseen. Datan kerääminen ei voi huippu-urheilussa missään olosuhteissa rajoittua enää muutamaan erilliseen testiin vuositasolla. Tarvitaan jatkuvaa, tiheää, seurantaa.
Tässä vaiheessa on tärkeätä pureutua kahteen ajankäytöllisesti kriittiseen kysymykseen:
Mitä, miten, ja milloin kerätään?
Minne kerätään?
Ensimmäinen kysymys tulisi pohjautua pyrkimykseen ymmärtää eri muuttujien vaikutusta kellon ympäri urheilijan kilpailusuoritukseen, harjoitteluun, palautumiseen ja yleisesti terveyteen/hyvinvointiin. Kerättävien muuttujien kohdalla tulee tunnistaa käytettävien talous-, laitteisto- ja ihmisresurssien realiteetit. Tämän lisäksi on huomioitava mitattavien muuttujien tärkeysjärjestys suhteessa asetettuihin tavoitteisiin sekä eri uhkaskenaarioiden esiintymistodennäköisyyden minimointiin (esim. urheilija kärsii takareiden lihasrevähdyksestä; urheilija kärsii kroonisesta suoritusta-heikentävästä ylikuormitustilasta). Keräystapahtumien standardisointi ja kontrollointi ovat useasti avainasemassa kerättävän datan analysointi- ja tulkintapätevyyden säilyttämiseksi.
Kerättävän datan tallennuskohde (minne kerätään?) on turhan usein jätetty huomioimatta uusia laitteistoja (esim. sykemittarit, hyppymatot, GPS/kiihdytinanturit) käyttöönottaessa. Seurauksena kerättävä data ei ole, ilman merkittävää siirtoprosessia, kokonaisuudessaan verrattavissa toisiinsa ja ajan myötä eriytyy sekä unohtuu omaan datasiiloonsa. Jokainen huippu-urheiluorganisaatio, jossa kerätään dataa aktiivisesti, tarvitsee oman keskitetyn tietopankkinsa, johon kaikki kerättävä, valmennuksellisesti merkittävä, data tuodaan – mieluummin automaattisesti, ilman manuaalista siirtoa. Etukäteissuunnittelun arvo nousee tässäkin ensiarvoiseen asemaan.
Pohjimmiltaan kuvatulla prosesseilla pyritään mahdollistamaan, Nassim Nicholas Talebia termiä lainatakseni, kehitys kohti eräänlaista antihaurauden tilaa, jossa ei pyritä ainoastaan kestämään ennakoimattomia ja arvaamattomia vastoinkäymisiä/katastrofeja (esim. loukkaantumiset, heikot kilpailusuoritukset), vaan oppimaan sekä vahvistamaan omaa järjestelmää systemaattisesti jokaisesta tällaisesta tapahtumasta. Tähän tarvitaan tueksi luonnollisesti myöhemmin kuvattavia toimenpiteitä.
3. Osaajaverkoston kokoaminen
Rohkenen väittää ettei huippu-urheilusuorituksen löytäminen ja jalostaminen enää (onko koskaan todellisuudessa?) pohjaudu yhden-gurun –filosofiaan. Luonnollisesti jokainen organisaatio vaatii oman kapteeninsa (lue: valmentaja), mutta myös laajan osaajaverkoston tuekseen. Nykyään yhä useammin tarvitaan, lajista ja tavoitteista riippuen, kilpailuanalyytikoita (eng. performance analysts), fysioterapeutteja, ravintoterapeutteja, urheilulääketieteeseen erikoistuneita lääkäreitä, fyysisiä valmentajia/urheilutieteilijöitä, liikuntafysiologeja, biomekaanikoita, urheilupsykologeja, manuaalisen terapian osaajia, uniasiantuntijoita ja datatieteilijöitä sekä muita tietojenkäsittelyn osaajia.
Laajan osaajaverkostonkaan kokoaminen ei vielä takaa paikkaa auringossa. Verkoston laajeneminen luo automaattisesti kompleksisuutta päätöksentekoon, mutta vieläkin suurempana haasteena koen osaajaverkoston aktiivisen käytön jokapäiväisessä käytännön päätöksenteossa. Osaajaverkosto saattaa usein jäädä suurimmaksi osaksi vain hetkellisen konsultoinnin ja kartoittamisen tasolle, jossa urheilijoille ja valmentajille jaetaan ns. avaininformaatiota ko. asiantuntijan taholta, mutta tämän riittävä ymmärtäminen, tunnistaminen ja soveltaminen jokapäiväisessä valmennuksessa jää vajaaksi. Luodaan esimerkkiskenaario: loukkaantumisen jälkeen palaavan joukkueurheilijan voima- ja kestävyystasojen turvallinen nostaminen lähemmäksi minimivaatimusta seuraavan kolmen viikon aikajaksolla kutsuu puoleensa niin päävalmentajan, fysioterapeutin, lääkärin, fyysisen valmentajan, kilpailuanalyytikon, kuin ravintoterapeutin näkemystä optimaalisen ratkaisun löytämiseksi.
Miten kakofonia ja sekasorto vältetään edellämainituissa tilanteissa? Jatka lukemista.
4. Osaajaverkoston integroiminen osaksi valmennuksellista päätöksentekoa
Saavumme yhtymäkohtaan, jossa tiedeorientoitunut lähestyminen kohtaa valmennuksen taiteellisempia piirteitä. Jatketaan edellisen kohdan päättäneestä esimerkistä, jossa loukkaantumisesta palaavan pelaajan ominaisuuksia pyritään nostamaan minimivaatimukset täyttäväksi osaajaverkostoa optimaalisesti hyödyntäen. Yksinkertaisesta aloittaen: kuinka asianosaiset osaajaverkoston jäsenet vastaanottavat informaation pelaajan sen hetkisestä tilasta (harjoittelu ja palautuminen) ja lyhyen aikavälin tavoitteesta?
Kohdasssa 2 esitetty keskitetty tietopankki nostaa arvoaan huomattavasti tässä informaation jakeluprosessissa – sillä oletuksella että kaikki tahot näkevät esimerkiksi visualisoidun harjoittelu-, palautumis-, loukkaantumis- ja suoritusdatan reaaliaikaisesti. Tämä mahdollistaa myös tehokkaamman vuoropuhelun osaajien välillä, vaatimatta välttämättä fyysistä läsnäoloa kaikilta osapuolilta. Jokaisella osallistuvalla asiantuntijalla on toki oma kokemus ja näkemys optimaalisista toimenpiteistä, mikä saattaa luoda ristiriitaisuuksia verkoston sisällä.
Jos jokainen tilanteeseen liittyvä asiantuntija tarjoaa suosituksensa ja mielipiteensä parhaasta mahdollisesta tavasta edetä, kuinka päävalmentaja voi tehdä tasapainoisen johtopäätöksen, jota sovelletaan ko. urheilijaan? Useimmissa tapauksissa päävalmentajalla ei olekaan edellytyksiä tulkita asiantuntijoiden palautetta täsmällisesti, jolloin hän nojautuu helposti monimutkaisen kysymyksen äärellä omiin kokemuksiinsa, jotka eivät välttämättä ole paras ratkaisu ongelman ratkaisemisessa. Toiseksi haasteeksi voi muodostua osaajaverkoston jäsenien eritasoiset retoriset kyvyt, joilla etenkin tällaisissa tilanteissa on voimakas määrittävä vaikutus valmentajan päätöksen painotuksessa, jos kommunikaatio tapahtuu suoraan päävalmentajan kanssa.
Useissa ammattiurheilun organisaatioissa on pyritty löytämään em. ongelman ratkaisemiseksi eräänlainen ”tulkitsija”, joka usein kulkee nimikkeellä ”Head of Performance” yms. Kyseisessä roolissa tulisi tulkita osaajaverkoston eri osista vastaanotettavaa informaatiota (oletuksena että kyseisellä henkilöllä on tarpeeksi laaja ymmärrys kaikista osa-alueista ja tieteellisestä näytöstä), josta muodostaa tarvittavan selkeät skenaariot päävalmentajalle esitettäväksi tai jossain tapauksissa tekee itse päätöksen suoraan (jos oikeutettu). Tällainen ratkaisu nopeuttaa ja selkeyttää päätöksentekoprosessia valmennuksessa, mutta samanaikaisesti asettaa suuren vastuun nimetylle henkilölle.
5. Menetelmäkeskeisyys ja päätöksentekoa ohjaavat arvot
Informaatio ja osaajaverkosto –termit ovat esiintyneet useasti tässä artikkelissa, mutta huippu-urheiluympäristön jalostaminen kyseisten pilarien varaan ei tule tapahtumaan kasvottomasti, ilman ihmisen tai ihmisten tulkintaa ja päätöksentekoa – kuten jo edellisessä kohdassa viitattiin. Pullonkaulan –asemassa oleville päätöksentekijöille syntyy täten johdonmukaisuuden paine jalostaakseen omalta osaltaan valmennusympäristön sisällä asetettujen kilpailusuoritus- ja muiden tavoitteiden saavuttamista.
Selkeä, ja valmennusympäristön jokaiselle tasolle juurrutettu, menetelmäkeskeisyys oman näkemykseni mukaan edesauttaa entisestään informaation käsittelynopeutta osana osaajaverkostoa kuin myös lopullisen päätöksen saavuttamista ylätasoilla. Ennen kaikkea urheilijoille muodostuu johdonmukaisempi kuva koko ympäristön toiminnasta, mikä usein madaltaa kynnystä luottaa päätöksentekijöihin sekä avoimeen ja aukottomaan vuorovaikutukseen (sis. informaation jakaminen järjestelmien kautta) kyseisessä ympäristössä. Toisekseen sovellettavan menetelmän pätevyyttä on helpompi myöhemmin arvioida johdonmukaisen soveltamisen jälkeen, kun taas sattumanvarainen soveltaminen monimutkaistaa turhaan itse menetelmän arvioimista, joka taas hidastaa toiminnan kehittämistä.
Lopuksi, menetelmät eivät synny tyhjästä, vaan tarvitaan taas ihmisen/ihmisten filosofia ja arvopohja toiminnalle, johon menetelmän toimenpiteet perustuvat. Huippu-urheilu asettaa tässä useita monimutkaisia tilanteita, jossa joudutaan arvioimaan mm. riskejä loukkaantumisen/ylikuormituksen ja kilpailumenestyksen/suoritustason saavuttamisen välillä. Näiden skenaarioiden johdonmukaiseen ratkaisemiseen tarvitaan selkeä arvopohja ja menetelmä. Kun arvopohja ja menetelmä kommunikoidaan myös osaajaverkostolle, vähenee kakofonia. Tosin menetelmien ja arvopohjan huomioiminen osaajaverkoston kokoamisessa voi entisestään pehmentää konsensuksen saavuttamista verkoston jokaisella tasolla. Huippu-urheilun valmennusympäristön pyrkimyksenä on kuitenkin maksimoida urheilijan/joukkueen mahdollisuus menestyä ja saavuttaa asetetut tavoitteet.
Tämä artikkeli raapaisi ainoastaan pintaa eikä pyrkinytkään olemaan täydellisen kattava huippu-urheilun valmennusympäristöjen kuvaamisessa. Myöskään kaikilla ei ole alkuvaiheessa mahdollisuutta kattavan osaajaverkoston luomiseen, mutta suoritusanalyysin, tavoitteiden ja järjestelmällisen informaationkeruun suhteen kellään aidosti huippu-urheilussa menestymiseen pyrkivällä organisaatiolla ei ole varaa jättäytyä takamatkalle.
Lopuksi vielä lyhyt (ilmainen) mainosesimerkki yhdestä kuvatunlaiseen ympäristöön pyrkivästä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti