Joukkuepallopelit ovat läpi historiansa henkilöityneet
tähtipelaajiin, kuten Messi tai Neymar meneillään olevissa jalkapallon
MM-kisoissa. Tähtipelaajat ovat tähtipelaajia, koska ovat näkyvästi
meritoituneet maailman huippuseuroissa ja/tai maajoukkueissa. Yhtälö on
markkinataloudellisesti selvä peli medialle ja faneille: tähtikultti myy. Valmentajat
ja ko. organisaatioiden johtajat kuitenkin tavoittelevat absoluuttista
joukkuemenestystä kansallisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa. Onko enemmän
tähtipelaajia aina parempi kuin vähemmän menestyksen kannalta? Kysymystä tutki
Roderick Swaabin (INSEAD; Ranska) ja Adam Galinskyn (Columbia University;
Yhdysvallat) johtama tutkimusryhmä laajan tutkimussarjan[1] kautta. Tämä
kysymys nousee entistä merkityksellisemmäksi tarkastellessa joukkueiden kuten
Costa Rica menestystä MM-kisoissa ja toisaalta eri tähtisikermien
menestymättömyyttä eri lajeissa.
Tutkimusryhmä asetti hypoteesin, jonka mukaan
toimintaympäristöissä, joissa ympäristön
toimijoiden tehtävillä on korkea keskinäinen riippuvuus (eng. ’task
interdependence’) esiintyy myös ns. lahjakkuuden ylikuormitus –efektiä.
Tutkimussarja koostui neljästä eri tutkimuksesta, jossa ensimmäiseksi
tutkittiin ihmisten uskomuksia lahjakkuuden ja joukkuemenestyksen keskinäisestä
suhteesta, toiseksi näiden uskomuksien esiintymistä tosielämässä (jalkapallon
maajoukkueet). Kolmannessa tutkimuksessa perehdyttiin huippukoripallojoukkueiden sisäisen yhteistyön laatuun (eng. intra-team
coordination) 10 vuoden ajalta keskittyen edelleen lahjakkaiden
huippupelaajien määrän ja joukkuesuorituksen suhteeseen. Neljännessä
tutkimuksessa verrattiin alkuperäistä hypoteesia toimintaympäristössä (baseballissa),
jossa on tutkitusti huomattavasti itsenäisempi, ja täten matalampi keskinäinen
tehtäväriippuvuus, kuin vaikkapa koripallossa ja jalkapallossa.
Ajatus tähtipelaajien ylitarjonnan aiheuttamasta
negatiivisesta riskistä huippusuoritukselle ei ole missään nimessä uusi. Vanha
sanontakin ”liian monta kokkia yhdessä keittiössä” sen kertoo, että tehtävien
ja roolien päällekkäisyys on lopputuloksen kannalta riski. Satunnaisia
anekdootteja pidemmälle tämän ilmiön todellisuutta, ja etenkin raja-arvoja, ei
ole aiemmin tutkittu kuitenkaan näin laajasti.
Uskomukset ja joukkuemenestys
Ihmisten odotukset tulevia tapahtumia ennustaessa saattavat
usein perustua yksinkertaisiin kausaalisiin (syy-seuraus) uskomusjärjestelmiin.
Erilaiset ilmiöt ilmenevät heuristiikoille kauniin harmonisessa lineaarisessa
suhteessa toisiinsa. Näin myös tapahtui tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa,
joissa 37 tutkimukseen osallistuneen tuli ennakoida 1) yrityksen menestyminen
1-10 –asteikolla (1 = erittäin huono suoritus; 10 = erittäin hyvä suoritus)
perustuen ’huippulahjakkaiden’ työntekijöiden
osuuteen (10-100%, 10% nousuin) koko yrityksen työntekijämäärästä. Toisessa
rinnakkaistutkimuksessa vastaava määrä osallistujia valitsi jalkapallomaajoukkueeseen
päävalmentajan roolissa avauskokoonpanon pelaajista, jotka oli sijoitettu
kahteen kategoriaan: ’huippulahjakkaat’ ja ’ei-huippulahjakkaat’ perustuen
pelaajien sen hetkiseen seurastatukseen ja henkilökohtaisiin saavutuksiin.
Tämän jälkeen heidän piti ennakoida 1-7 asteikolla (1=erittäin heikko,
7=erittäin menestyksekäs) odotuksensa joukkueen tulevasta menestyksestä.
Tulokset paljastivat selkeän odotuksen huippulahjakkuuksien
osuuden määräävän lineaarisesti myös joukkuemenestyksen – eikä tässä saavuteta
missään vaiheessa pistettä, jossa menestys lähtisi laskuun (kts. kaavio 1). Osallistujien
odotus oli että enemmän tuottaa enemmän ja tutkijat uskovat tämän edustavan
myös valtaosaa väestöstä. Yksinkertaista.
 |
| kaavio 1: Ennakoitu lahjakkuuden ja menestyksen suhde |
Enemmän ei osoittautunutkaan olevan loputtomasti enemmän
tutkittaessa maajoukkueiden menestystä FIFA:n alaisissa kilpailuissa suhteessa
joukkueen huippupelaajaosuuteen (’pelaa huippuseurassa’ – lähde: Deloitte
Football Money Leaguen jalkapalloaktiviteetteihin keskittynyt ranking). Vaikkakin
joukkueiden menestyksellä ja lahjakkuudella oli merkittävä positiivinen
korrelaatio, vaikutus oli kvadraattinen (kts. kaavio 2) – eli suoritus kasvoi
suhteessa huippulahjakkuuteen ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti, jonka
jälkeen suoritus lähti laskemaan huippulahjakkuuksien osuuden kasvaessa.
 |
| kaavio 2: Joukkuesuoritus ja huippulahjakkuuksien osuus jalkapallon maajoukkueissa |
Vaikka huippulahjakkuuksien osuus ja joukkuemenestys
kasvavat alkuvaiheessa jyrkän lineaarisesti, muuttuu suhde 20% jälkeen
kaarevaksi eli huippulahjakkaiden kasvavan osuuden merkitys
joukkuemenestykselle tasaantuu, kunnes saavuttaa tuon aiemmin mainitun kääntöpisteen.
Data kyseisessä tutkimuksessa perustui neljän vuoden (2010-2014) aikavälille
maajoukkueissa. Ilmiön taustojen ymmärtäminen vaatii laajempaa otantaa, sekä
siihen vaikuttavien mekanismien tunnistamista.
Joukkueiden sisäinen yhteistyö kentällä
Seuraavaksi tutkijat perehtyivät ilmiön esiintyvyyteen
kansallisessa, ja maailman johtavassa, koripallosarjassa (NBA) viimeisen 10
vuoden aikana. Edelleen huippulahjakkuuksien osuuden ja joukkuemenestyksen
suhde oli samantyyppinen kuten aiemmassa jalkapallotutkimuksessa (kts. kaavio
3). Joukkuemenestyksen muuttujana toimi joukkueiden kausittaiset voittoprosentit.
 |
| kaavio 3: Joukkuesuoritus ja huippulahjakkuuksien osuus NBA:ssa |
Joukkueiden sisäistä yhteistyötä kentällä tarkasteltiin
kolmen muuttujan kautta: (1) pelikohtaiset keskiarvoiset koriin johtaneet
syötöt, (2) korintekoprosentti (eng.
field-goal percentage), joka lasketaan kaavalla: tehdyt
pelitilannekorit/pelitilannekoriyritykset, sekä (3) pelikohtainen
puolustuslevypallojen keskiarvo. Tutkijoiden mukaan kyseiset muuttujat kaikki
heijastivat nimenomaisesti yhteistyön laatua sekä tehoa kentällä. Kaikkien
kolmen muuttujan keskiarvo laskettiin ja yhdenmukaistettiin (logaritminen).
Joukkuemenestyksellä kuin myös huippulahjakkuudella oli
merkittävä positiivinen yhteys joukkueen sisäiseen yhteistyöhön kentällä –
loogista, luonnollisesti. Mielenkiintoista oli huomata että joukkueen sisäinen
yhteistyö saavutti normaalitason, kun joukkueen huippulahjakkuuksien osuus
saavutti 30% ja jatkoi loivaa kasvua noin 60% asti, jota seurasi taas
kääntöpiste.
 |
| kaavio 4: huippulahjakkuuden osuus koripallossa ja joukkueen sisäisen yhteistyön suhde |
Vielä vahvistaakseen alkuperäisen hypoteesinsa pätevyyden
ainoastaan korkean keskinäisen riippuvuuden tehtävissä, kuten jalkapallossa ja
koripallossa, tutkijat analysoivat samaiselta 10 kauden ajanjaksolta
huippulahjakkuuden osuuden suhteen (perustuen Wins Above Replacement –muuttujaan) joukkuemenestykseen
baseballissa. Aikaisempiin tutkimuksiin perustuen baseball luokiteltiin
sisältävän pääosin matalan keskinäisen riippuvuuden tehtäviä, stop-and-go
henkisesti. Ja hypoteesihan piti. Baseballissa huippulahjakkuuksien osuuden
kasvaessa joukkuemenestys ei missään vaiheessa saavuttanut kääntöpistettä, vaan
jatkoi kasvua.
 |
| kaavio 5: Joukkuesuoritus ja huippulahjakkuuksien osuus baseballissa |
Mitä opimme tai saatoimme oppia?
Ihmisten uskomukset ja odotusarvot huippulahjakkuuden suhteesta
joukkuesuoritukseen olivat monotonisen lineaarisia. Toiseksi, näissä
uskomuksissa joukkuesuorituksen kasvunopeus suhteessa huippulahjakkuuteen
yliarvioitiin tuon alkunykäyksen jälkeen. Vauhtisokeutta vai
ymmärtämättömyyttä? Kenties juurikin tuo huippulahjakkuuden vaikutus
alkuvaiheessa luo odotusarvon vaikutuksesta vakiona, myös lukumäärän noustessa,
paremman informaation puuttuessa. Joukkueet ja korkean tehtäväriippuvuuden
työorganisaatiot/projektiryhmät voivat siis saavuttaa optimaalisen
suorituskyvyn 40-60% huippulahjakkuusmäärällä.
Tutkijoiden kategoriointikriteereiden perusteella Lois van
Gaal pudotti huippulahjakkuusprosentin Hollannin maajoukkueessa 2012 EM-kisojen
jälkeen 76% aina 43%. Hollanti eteni tappiotta Brasilian MM-kisoihin ja on tätä
kirjoittaessa valmistautumassa puolivälieräotteluun Costa Ricaa vastaan –
edelleen tappioitta.
Ennen horisontissa houkuttavasti kutsuvien johtopäätöksien sarjatulta
on välttämätöntä kyseenalaistaa tutkimuksen peruspilarina käytetty huippulahjakkuus
-käsite. Huippulahjakkuus on erittäin yhteydestä riippuva ja yleisenä
käsitteenä häilyvä. Tämän määrittämiseen käytettiin pelaajien seurastatusta
(jalkapallo) kuin myös laskennallista vaikutusta joukkueen menestykseen, Estimated Wins Added -muuttujan
(koripallo) kautta. Jälkimmäinen on konkreettisempi, kun taas jalkapallotutkimuksessa
luotetaan huippuseurastatuksen voimaan. Tuon statuksen yleinen pätevyys on
kyseenalainen, vaikka luotettaisiin siihen että käytettävissä olevan
informaation perusteella huippuseurat jalkapallossa rekrytoisivat pääosin
pelipaikoillaan parhaimpia pelaajia. Valitettavasti ’käytettävissä oleva
informaatio’ ei ole jalkapallossa vielä tänä päivänäkään pätevästi ennustanut
jalkapallosuorituksen kollektiivista laatua. Esimerkiksi pelaajien
syöttöprosenteilla on jokin vielä-määrittämätön kollektiivinen riippuvuussuhde
joukkueen pelisysteemiin, joukkueen muihin pelaajiin, vastustajien
systeemivarianssiin, kuin myös vastustajien vastaavaan pelialueen pelaajien
ominaisuusvarianssiin. Näitä ei ole vielä tiettävästi useat huippuseuratkaan
kyenneet erottelemaan toisistaan. Koripallosta en kykene kommentoimaan
tarkemmin.
Mistä sattumanvarainen henkilö voi tietää pelaajan olevan
huippulahjakas? Edes muutama viitteellinen mittari (esim. maalit/laukaisut,
syöttöprosentti, korkean intensiteetin juoksumatkat) ei tarjoa yksiselitteistä
informaatiota. Jos pelaaja suoriutuu yksilöllisten ja kollektiivisten
mittareiden mukaisesti loistavasti jossain tietyssä ympäristössä, onko menestys
osoitus universaalista osaamisaluekohtaisesta lahjakkuudesta vai ympäristön ja
yksilön keskinäisestä korkeasta soveltuvuudesta. Käänteisesti, yksi
epäonnistuminen määrätyssä toimintaympäristössä ei ole taas korkean
riippuvuussuhteen tehtävissä välttämättä tulkittavissa universaalina pätevyyden
puutteena. Jalkapallon parissa työskenteleville video- ja data-analyytikoille
oli monta vuotta epäselvää miksi Luka Modric oli monta vuotta suurseurojen
kiikarissa. Minulle se on vielä tänä päivänäkin.
Tarkempia yksilökeskeisiä lahjakkuuden ennustavuusmuuttujia
odotellessa itse kallistuisin systeemiajatteluun. Tässä tutkimuksessa siihen
viitattiin joukkueen sisäisenä
yhteistyönä kentällä, mutta tämänkin muuttujan voima ja pätevyys on suoraan
riippuvainen sen muodostamiseen käytetyistä osamuuttujista (esim. koriin
johtaneet syötöt, korintekoprosentti ja puolustuslevypallot). Tärkeää onkin
selvittää näiden osamuuttujien globaali (kaikki sarjat ja tasot) pätevyys
kollektiivisen pelisuorituksen laadun sekä tehon ennustamisessa. Kyseisessä
tutkimuksessa käytetyt muuttujat vaikuttivat enemmänkin laadukkaan yhteistyön
lopputuloksilta – mikä sinänsä on tärkeä virstanpylväs – muttei avaa
suorituksen kokonaisjatkumoa, eli vastaa kysymykseen: miten tähän päädyttiin?
Miksi syöttö johti koriin näin useasti? Miksi puolustuslevypallot voitettiin
tietyllä prosentilla ja miksi korintekoprosentti oli noinkin korkea?
Olemme taas väistämättä guru-ajattelun reunalla, jolloin
joudumme nöyrästi ratsastamaan jonkin yleisesti kunnioitetun asiantuntijan tai
valmentajan tulkinnoilla ja näkemyksillä ymmärtääksemme joukkueen sisäistä
yhteistyötä. Liikutaan harmaalla alueella, joka voi estää todellisen
konkreettisen, pitävän ja luotettavan ymmärryksen kehittymistä pitkällä
aikavälillä.
Jalkapallossa ja muissa joukkuepalloilulajeissa mahdollisimman
henkilöriippumaton mittari arvioimaan joukkueiden sisäistä
yhteistyötä/kollektiivista suorituskykyä olisi toivottava.
 |
| kuvat 1 & 2. kollektiivisen joukkuesuorituksen analyyseja[2] |
Kollektiiviseen suorituksen laatua tutkivia tieteellisiä
julkaisuja on viimeisen 10 vuoden aikana ilmestynyt yhä tiheämpään. Huomiota on
kiinnitetty mm. joukkueen syöttöketjuihin [2, 4], joukkueen sijoittumiseen ja
etäisyyksien hajontaan kentällä suhteessa vastustajaan [2], sekä useamman
pelaajien liikkeiden yhdenaikaisuuteen [3] – kts. yllä olevat kuvat. Näiden
tutkimusalueiden kautta tunnistettavat laatutekijät eivät välttämättä
ainoastaan avaa ovia pelitaktisiin tekijöihin, vaan myös omaan pelisysteemiin
soveltuvien pelaajien tunnistamiseen, ja vieläkin tärkeämpää, kasvattamiseen.
Sitä ennen moni ihmismieli tyytyy sivuuttamaan monimutkaisen
kysymyksen ’joukkueen sisäisen yhteistyön laatutekijöistä’ ja tyytymään
vastaamaan ainoastaan helpompaan kysymykseen ’mikä omasta mielestäni on
selittävä laatutekijä’. Keskustelu ei todellisuudessa etene. Näin ollen
huippulahjakkuuden kuvaajat, joukkueiden yhteistyötä avaavat subjektiiviset
analyysit ja niihin valmentavat menetelmät pysyvät ainoastaan yksittäisten
ihmisten näkemyksinä. Mitä enemmän nämä näkemykset omaksutaan lajiyhteisöissä
ja sidosryhmissä laadukkaina sekä todenmukaisina, sitä voimakkaampia ja
toimintaa ohjaavia niistä muodostuu. Yksilöiden subjektiivisiin havaintoihin
perustuvat uskomukset lisäävät monimuotoisuutta maailmassa, mutta yhtälailla
vääriä kuin oikeitakin.
Voin siis kertoa Costa Rican menestyksen MM-kisoissa
johtuvan erinomaisesta joukkueen sisäisestä yhteistyöstä tilanteenvaihdoissa ja
tarvittavasta määrästä huippulahjakkuuksia yhdistettynä joukkueen muihin
pelaajiin, mutta sinuna en uskoisi sanojani.
Päälähde:
[1] Swaab RI et al. (2014) The Too-Much-Talent Effect: Team
Interdependence Determines When More Talent is Too Much Versus Not Enough,
Psychological Science, In Press
Muut lähteet:
[2] Duarte R et al. (2012) Sports Teams as Superorganisms, Sports
Medicine, 42:8, 633-642
[3] Folgado H et al. (2014) Competing with lower-level
opponents decrease intra-team movement synchronization and time-motion demands
during pre-season soccer matches, PLoS One, 9:5, e97145
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti