Mies, joka valloitti ja kaatui

”Oh no, not me

I never lost the control

You’re face to face

With The Man Who Sold The World”

- The Man Who Sold The World by David Bowie

Yllä olevat suloisen katkerat lyriikat kuvasivat allekirjoittaneen olotilaa, kun torstai-iltana (Yhdysvalloissa) entinen seitsemänkertainen Tour de France voittaja Lance Armstrong myönsi avoimesti televisiohaastattelussa käyttäneensä useita urheilussa kiellettyjä suoritusta parantavia aineita. Toisaalta informaatio Armstrongin dopingin käytöstä ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä, eikä täten aiheuttanut myöskään shokkia tai pettymystä. Suurin pettymys tuli urheiluyleisön vastareaktiosta median säestämänä.

Kaikella kunnioituksella urheilun puhtaaseen etiikkaan uskovia yksilöitä ja ryhmiä kohtaan, mutta uskoiko/luuliko joku todella ettei fysiologisesti äärirajoille haastavassa sekä arvokkaat tv-oikeudet sekä sponsorisopimukset omaavan lajin pääkilpailun voittoa tavoiteltaisi kyseenalaisin keinoin?

Jos luuli tai uskoi, suosittelen lyhyttä yhteenlaskua. Pyöräilijät kilpailevat toki voitosta ja näin ollen kunniasta, mutta he lajin ammattilaisina kilpailevat myös ansiotuloista – suoraan ja välillisesti.  Voittajalle on tarjolla voittorahojen myötä myös näkyvyyttä, joka mahdollistaa rahakkaat henkilökohtaiset yhteistyö- ja sponsorisopimukset. Lisätään vielä tähän yksinkertaiseen matemaattiseen yhtälöön lajin luonne, joka vaatii 1) poikkeuksellista hapenottokykyä 2) runsasta määrää punasoluja korkeineen hemoglobiiniarvoineen (hemoglobiini sitoo happea) 3) korkeata maksimaalista voimantuottoa alaraajoissa 4) liiketaloutta, ja siihen liittyviä ääreisadaptaatioita (esim. hapen siirto lihaksistoon tehokkaasti/nopeaa laktaatin poistoa).

Nyt tämä yhteenlaskutoimitus on varmasti tavoittanut jokaisen lukijan. Kyllä, em. ominaisuuksia pystytään parantamaan nopeammin ja tehokkaammin tietyillä kielletyillä aineilla, kuten EPO, veridoping, testosteroni, ammattilaisen ohjeistamana. Kyseiset aineet ovat myös kapean, mutta laadukkaasti kontrolloidun tutkimuksen nojalla, osoittautuneet ihmisen terveydelle vaaralliseksi pitkällä aikavälillä. Tässä vaiheessa huoneeseen astuu Mr. WADA (maailman anti-dopingjärjestö).

Valitettavasti Lance Armstrongin kilpailuaikana, vaikka Suomen Antidopingtoimikunnan lääketieteellinen johtaja Timo Seppälä myönnäkään,  testaaminen oli aikataulutettu liian kilpailukeskeiseksi, jolloin periaatteessa haravoitiin paljasta pihaa. Seppälä hyvin kokeneena ja osaavana ammattilaisena tiedostaa milloin harjoittelua, ja sen tulosta, halutaan tehostaa ja miten. Ainakin sydämeni pohjasta toivon niin. Nykyään käytössä oleva biologinen passi, tarjoaa hieman laajemman testausmatriisin ja haasteen biokemisteille ja -insinööreille, mutta uudet keinot ovat jo valitettavasti tämänkin ohittamiseen todennäköisesti käytössä.

Takaisin herra Armstrongiin. Onko Lance nyt paljastuksen jälkeen huono esimerkki nuorille urheilijoille? Mielestäni ei. Hän on itse asiassa paras mahdollinen esimerkki niistä uhrauksista (fyysistä ja eettisistä), joiden eteen tietyissä yksilö- ja joukkueurheilulajeissa nämä lahjakkaat yksilöt asetetaan. Mikään ei muuta tosiasiaa että nuori Lance Armstrong omasi yhdet historian poikkeuksellisimmista fysiologisista ominaisuuksista (maksimaalinen hapenottokyky, VO_2max) sekä valtavan tahdon saavuttaa suuruus rakastamassaan lajissaan, pyöräilyssä.

Hinta oli kuitenkin korkea. Hän hyväksyi järjestelmän, joka oli kilpailun ja epätoiminnallisen testikontrollin mukana syntynyt, ja tavoitteellisena kilpaurheilijana teki päätöksensä. Tämä ei muuta kahta asiaa mielestäni: 1) Lance Armstrong voitti seitsemän Tour de France –kilpailua 2) hän oli paras pyöräilijä noissa seitsemässä kilpailussa. Samanaikaisesti hän oli kuitenkin tähtäimen keskiössä ja laukaisijan sormi oli jo liipaisimella.

Lance, toivon sinulle mahdollisimman rauhallista ja rakkaudentäyteistä loppuelämää merkityksellisten asioiden äärellä. Olet suurisydäminen ihminen ja yksi kautta aikojen parhaista urheilijoista tällä planeetalla.

Harjoittelun ohjelmointi – osa 1: taustat ja historia

Kolmiosaisessa retrospektiivisessä artikkelisarjassa tuon esille tieteellisesti tutkittuja ja huippu-urheilussa sovellettuja harjoittelun ohjelmointimenetelmiä. Artikkelisarja on looginen jatkumo edellisissä artikkeleissa esiintuoduille haasteille, kuten superkompensaation jatkuva optimointi ja lajikohtaiset (joukkuelajit vs. yksilölajit) vaatimukset harjoittelulle.  Harjoittelun ohjelmointi on menetelmä, joka laadukkaasti toteutettuna, ei ainoastaan hyödytä huippu-urheilijoita vaan kaikkia aktiivisia sekä tavoitteellisia liikkujia, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Termi ’harjoittelun ohjelmointi’ vaatii aluksi selvennyksen, jotta lukija ei huku merkityksettömän terminologian maailmaan. Ohjelmointi terminä viittaa pyrkimykseen järjestellä harjoittelu, ja sen osatekijät, harjoittelun/kilpailun tavoitteita parhaiten palvelevaan järjestykseen. Urheilutieteilijä Vladimir Issurin kuvasi pari vuotta sitten julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa harjoittelun ohjelmointia vapaasti käännettynä seuraavasti:

"Harjoittelun ohjelmointia on alkujaan tieteellisessä tutkimuskontekstissa kuvattu merkityksellisenä eri harjoitusyksiköiden järjestelynä" -V. B. Issurin (2010)

Harjoitusyksiköt käsitteenä ovat muuttuneet ajansaatossa merkittävästi ohjelmoinnin alkuajoista - viitaten antiikin Rooman ja Kreikan ajan alkeellisiin urheilusuorituksen kehittämiseen pyrkiviin harjoitusmenetelmiin. Kuuluisa roomalainen lääkäri ja filosofi Galen (kts. kuva vasemmalla) kategorisoi eräässä teoksessaan harjoitusyksiköitä ja –ajanjaksoja ”voimaharjoitusjaksoihin”, ”nopeusharjoitusjaksoihin” ja ”yhdistelmäharjoitusjaksoihin (voima sekä nopeus)”. Myöhemmin kreikkalainen tutkija Philostratus (100-200 AD) kehitti 10-kuukauden antiikin Olympialaisiin valmistavan harjoitusohjelman, jonka viimeinen kuukausi oli ns. keskitettyä harjoittelua. Philostratus (kts. kuva oikealla) ei enää viimeisen harjoituskuukauden aikana nojannut laadullisiin käsitteisiin, vaan muodosti työmäärään perustuvat harjoitusluokitukset jakautuen pieneen, keskitason ja suureen työmäärään neljän päivän (viikkoa kohden) jaksoissa. Palautuminen tuskin muodostui tuolloin ongelmaksi, koska siihen pyhitettiin kolme viimeistä päivää joka viikosta.

Laadullisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle oli siis vihdoin syntynyt myös määrällinen harjoitusyksiköiden kategorisointimalli. Palatakseni Issurinin määritelmään merkityksellisyydestä eri harjoitusyksiköiden keskinäisessä järjestyksessä, joudutaan ajassa matkustamaan eteenpäin liki kaksi vuosituhatta ennen kuin seuraava kehitysaskel näki päivänvalon.

Modernin harjoittelun ohjelmoinnin kehittäjäksi, tieteellisen ja empiirisen informaation toiminnallisessa yhdistämisessä, tunnistetaan neuvostoliittolainen tutkija Lev P. Matveyev, joka 1950-luvulla loi menestyksekkään klassisen ohjelmointimallin harjoittelulle. Klassinen malli syntyi toisen neuvostoliittolaisen tutkijan, biokemisti Yakolevin, fysiologisten tutkimusten tulosten pohjalta. Näin ollen klassinen harjoittelun ohjelmointi lähestyi urheilusuorituksen kehittämistä biokemiallisten ja fysiologisten prosessien optimoinnin näkökulmasta puhtaasti. Seuraavat vuosikymmenet ympäri maailmaa uskottiin enemmän tai vähemmän yksipuoliseen ja karkeasti mitattavaan suorituskeskeiseen valmennusmalliin.

Matveyevin mallissa pyrittiin manipuloimaan seuraavia tekijöitä optimaalisen suorituksen kehittämiseksi: määrä (kokonaisminuutit/toistot per harjoitus), intensiteetti (harjoitusvastus), toistuvuus (harjoitteet/harjoitukset viikkoa kohden), palautuminen (harjoitteiden sisällä ja harjoituspäivien välissä), fyysinen suoritusalue (kestävyys/voima/nopeus) sekä harjoitusteemat (taktiikka/tekniikka/fysiikka). Yakolevin aikaisempi tutkimustyö oli luonut laadukkaat pohjat palautumisjaksojen ymmärtämiseen eri tasoisista harjoitusrasituksista. Tämän avulla Matveyev kykeni jaksottamaan rasituksen tarpeeksi korkealle mahdollistaen kuitenkin tarpeellisen palautumisajan superkompensaation luomiselle. Lopputuloksena syntyi käsite ’aalto-muotoisesta’ rasituskuorman ja palautumisen suhteesta viikko- ja kausitasolla, joka myöhemmin nimettiin superkompensaatioksi.

Aalto-muodostelma - superkompensaatio

Niin Philostratuksen kuin myöhemmin Matveyevin harjoittelun ohjelmoinnit paljastivat avaintekijän, jota jokainen valmentaja ja urheilija pyrkii tehokkaasti hallitsemaan valmistautuessaan kilpailuun – aika. Tarkemmin aika, joka vaaditaan palautumiseen eri tyyppisistä harjoitteista, määristä sekä harjoitusvastuksista suhteessa seuraavaan harjoitukseen tai kilpailuun. Neuvostoliittolaista innovaatiota seuranneiden 60 vuoden aikana on syntynyt klassisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle vaihtoehtoisia ohjelmoinnin malleja, jotka huomioivat eri lajien vaatimukset. Paneudumme seuraavissa kahdessa artikkelissa näihin eri malleihin, ja niiden vahvuuksiin, heikkouksiin ja soveltuvuuteen eri harjoitus- ja urheilumuodoissa.