Vastine ”Agit prop vai paasikivimäinen realismi” –artikkeliin

Urheilulehdessä (49/12) 7.12.2012 julkaistu Juha Vallan kirjoittama artikkeli Suomen juniorijalkapallovalmennuksen ja pelaajakehityksen nykytilasta tilastojen valossa toimi konkreettisena keskustelunavauksena. Vallan työ muistutti kuin taitavan epidemiologin analyysia tappavan epidemian leviämisestä apokalyptiseksi pandemiaksi – vaihe vaiheelta. Tappava virus ei kuitenkaan parane ainoastaan tiedostamalla sen olemassaolo. Vaaditaan innovatiivinen ja toimiva vastastrategia. Esitän tässä vastineessa oman versioni ongelmakohdista ja muutostarpeista.

Vale, emävale, tilasto.

Laajassa artikkelissaan Valla avasi suomalaisen pelaajatuotannon ja kansainvälisen kilpailukyvyn puutetta eriarvoisten makrotason tilastollisten mittareiden kautta selventääkseen tilanteen vakavuutta. Mittareina toimivat mm. Suomen FIFA-ranking muutokset, mies- ja poikamaajoukkueiden menestys (tai sen puute), yli 2 miljoonan euron arvoisten pelaajien tuotanto/myynti (lähteenä Transfermarkt.de), Suomen UEFA-coefficient (maa- ja seurajoukkueiden kansainvälinen menestys Euroopassa). Näiden muuttujien heikkojen arvojen johdosta artikkelissa on keskitytty ristiinnaulitsemaan edesmennyttä Kaikki Pelaa –ohjelmaa isoimpana syntipukkina nykytilanteeseen.

Olen henkilökohtaisesti uskonut urheilukilpailun johdosta syntyvän tuloksen rehellisyyteen ja arvokkuuteen kilpailijalle (lue: pelaajat), jonka vuoksi en tukenut enkä myöskään uskonut em. Kaikki Pelaa –ohjelman sisältöön. Itse asiassa toimin aivan kuten Valla ja hänen kollegat. Todellinen suurin ongelma ei kuitenkaan ole syntynyt muutaman vuoden kestäneestä sosiaaliliikuntaohjelmasta. Ongelma ei myöskään ole raha yksissään, jota vaaditaan ”ammattivalmentajien” palkkaamiseen.

Valitettavasti (tai onneksi) noin 2000 euron bruttotulot kuukaudessa eivät tee yhdestäkään osaavaa ammattivalmentajaa. Totuuden nimissä ammattivalmentajarekrytointi suoritettaisiin nykyisen valmentajakunnan seasta, joka tarkoittaisi kokopäiväistämistä. Vaikutus pelaajatuotannon tasoon ja kokonaismenestykseen olisi minimaalinen, jos toimenpide olisi näin pelkistetty.

Tarvitaan menetelmä – tavoitteellisesti maailman tehokkain menetelmä. Metodi, joka ei ole riippuvainen yksittäisen seuravalmentajan palkkakuitista tai valmentajakunnan vaihtuvuudesta sekä siirroista. Tehokkaan menetelmän luominen taas vaatii johdonmukaista ja merkityksellistä tutkimusta. Tutkimus, ja myöhemmin valmennusprosessin edelleenkehittäminen, vaatii luotettavia sekä relevantteja mittareita, joilla on yhteys itse pelisuorituksen laatuun..

Mittareita ja tutkimustoimintaa nykyisellään hallinnoi Sami Hyypiä Akatemia, ja sen johtaja Kyösti Lampinen tukenaan tutkija Hannele Forsman. Kuten Valla artikkelissa alleviivaa, on Lampinen henkilönä kokonaisvaltaisesti valmennusta lähestyvä innovatiivinen tekijämies. Valitettavasti sovelletusta testipatteristosta, lähtien tekniikkakisaradoista, harhautus- ja käännöstesteistä, sekä yleisten fyysisen suorituskyvyn ja liikunnallisuuden testeistä ei saada tarpeeksi merkityksellistä informaatiota. SHA:n käyttämästä psykologisesta arviointipatteristosta voin antaa varauksettoman kehun, mutta tämäkin hukkuu mittariviidakkoon.

Liikaa mitataan ns. suljetun taidon suorituksia, joilla toivotaan olevan viitearvoa itse kentällä tapahtuvaan suoritukseen. Toivotaan. Vallan esittämä ensimmäinen pelaajakehityskriteeri tekniikkakisamerkkien suhteellisen nousun tarpeesta on rehellisesti täysin toisarvoinen. Vaikka pelaajatuotannon kehittyminen voisikin heijastua kasvuna tekniikkakisoissa, on hyödytöntä tuhlata työtunteja ja aikaa täysin epäsuorien mittareiden arviointiin, jos sen saman ajan voisi käyttää pelaamiseen arviointiin.

Suomalaisen jalkapallon menestymättömyys ei ole kiinni askelharhautuksien, Cruyff-käännösten tai ponnauttelutulosten heikoista tuloksista. Ongelma on pelin ymmärtämättömyydessä. Jalkapallon valmentamista lähestytään turhan pilkotusti tekniikan, taktiikan, fysiikan, psykologian ja sosiaalisen aspektin kautta. Yksinkertaisuudessaan: jalkapallo on laadukkaimmillaan yhdenaikaista ryhmän käyttäytymistä. Valmennetaan siis ryhmän käyttäytymistä kentällä eri ärsykkeitä vastaan. Avointa taitoa (ennaltamäärittömät tilanteet).

Jos ja kun analyysia tehdään tekniikasta ja fysiikasta, tulisi se pääsääntöisesti tehdä pelin kautta. Mitä kehossamme ja mielessämme tapahtuu pelin sisällä tai jälkeen. Toiseksi, jos mittareita halutaan tuoda pelin ulkopuolelta (esim. nopeustestejä), tulisi niiden pätevyystaso olla tutkittua ja korreloida jalkapallosuorituksen kanssa edes jollain tasolla. Pelkät mutu-pohjaiset ideat ja innostuneisuus ei ole riittäviä tekemään Suomesta kilpailullisen kansainvälisessä jalkapallossa. Kaikkien palloilulajien ydin on pelissä, joka on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen usean tekijän dynaaminen prosessi. Yksinkertaistamisen ja sokean tekemisen sijasta, suosittelisin kaikkia toimijoita pysymään itse ytimessä.

Katsotaan peliä. Tutkitaan peliä. Suunnitellaan peliä. Valmennetaan peliä. Pelataan peliä.

Harjoittelun ohjelmointi – osa 1: taustat ja historia

Kolmiosaisessa retrospektiivisessä artikkelisarjassa tuon esille tieteellisesti tutkittuja ja huippu-urheilussa sovellettuja harjoittelun ohjelmointimenetelmiä. Artikkelisarja on looginen jatkumo edellisissä artikkeleissa esiintuoduille haasteille, kuten superkompensaation jatkuva optimointi ja lajikohtaiset (joukkuelajit vs. yksilölajit) vaatimukset harjoittelulle.  Harjoittelun ohjelmointi on menetelmä, joka laadukkaasti toteutettuna, ei ainoastaan hyödytä huippu-urheilijoita vaan kaikkia aktiivisia sekä tavoitteellisia liikkujia, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Termi ’harjoittelun ohjelmointi’ vaatii aluksi selvennyksen, jotta lukija ei huku merkityksettömän terminologian maailmaan. Ohjelmointi terminä viittaa pyrkimykseen järjestellä harjoittelu, ja sen osatekijät, harjoittelun/kilpailun tavoitteita parhaiten palvelevaan järjestykseen. Urheilutieteilijä Vladimir Issurin kuvasi pari vuotta sitten julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa harjoittelun ohjelmointia vapaasti käännettynä seuraavasti:

"Harjoittelun ohjelmointia on alkujaan tieteellisessä tutkimuskontekstissa kuvattu merkityksellisenä eri harjoitusyksiköiden järjestelynä" -V. B. Issurin (2010)

Harjoitusyksiköt käsitteenä ovat muuttuneet ajansaatossa merkittävästi ohjelmoinnin alkuajoista - viitaten antiikin Rooman ja Kreikan ajan alkeellisiin urheilusuorituksen kehittämiseen pyrkiviin harjoitusmenetelmiin. Kuuluisa roomalainen lääkäri ja filosofi Galen (kts. kuva vasemmalla) kategorisoi eräässä teoksessaan harjoitusyksiköitä ja –ajanjaksoja ”voimaharjoitusjaksoihin”, ”nopeusharjoitusjaksoihin” ja ”yhdistelmäharjoitusjaksoihin (voima sekä nopeus)”. Myöhemmin kreikkalainen tutkija Philostratus (100-200 AD) kehitti 10-kuukauden antiikin Olympialaisiin valmistavan harjoitusohjelman, jonka viimeinen kuukausi oli ns. keskitettyä harjoittelua. Philostratus (kts. kuva oikealla) ei enää viimeisen harjoituskuukauden aikana nojannut laadullisiin käsitteisiin, vaan muodosti työmäärään perustuvat harjoitusluokitukset jakautuen pieneen, keskitason ja suureen työmäärään neljän päivän (viikkoa kohden) jaksoissa. Palautuminen tuskin muodostui tuolloin ongelmaksi, koska siihen pyhitettiin kolme viimeistä päivää joka viikosta.

Laadullisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle oli siis vihdoin syntynyt myös määrällinen harjoitusyksiköiden kategorisointimalli. Palatakseni Issurinin määritelmään merkityksellisyydestä eri harjoitusyksiköiden keskinäisessä järjestyksessä, joudutaan ajassa matkustamaan eteenpäin liki kaksi vuosituhatta ennen kuin seuraava kehitysaskel näki päivänvalon.

Modernin harjoittelun ohjelmoinnin kehittäjäksi, tieteellisen ja empiirisen informaation toiminnallisessa yhdistämisessä, tunnistetaan neuvostoliittolainen tutkija Lev P. Matveyev, joka 1950-luvulla loi menestyksekkään klassisen ohjelmointimallin harjoittelulle. Klassinen malli syntyi toisen neuvostoliittolaisen tutkijan, biokemisti Yakolevin, fysiologisten tutkimusten tulosten pohjalta. Näin ollen klassinen harjoittelun ohjelmointi lähestyi urheilusuorituksen kehittämistä biokemiallisten ja fysiologisten prosessien optimoinnin näkökulmasta puhtaasti. Seuraavat vuosikymmenet ympäri maailmaa uskottiin enemmän tai vähemmän yksipuoliseen ja karkeasti mitattavaan suorituskeskeiseen valmennusmalliin.

Matveyevin mallissa pyrittiin manipuloimaan seuraavia tekijöitä optimaalisen suorituksen kehittämiseksi: määrä (kokonaisminuutit/toistot per harjoitus), intensiteetti (harjoitusvastus), toistuvuus (harjoitteet/harjoitukset viikkoa kohden), palautuminen (harjoitteiden sisällä ja harjoituspäivien välissä), fyysinen suoritusalue (kestävyys/voima/nopeus) sekä harjoitusteemat (taktiikka/tekniikka/fysiikka). Yakolevin aikaisempi tutkimustyö oli luonut laadukkaat pohjat palautumisjaksojen ymmärtämiseen eri tasoisista harjoitusrasituksista. Tämän avulla Matveyev kykeni jaksottamaan rasituksen tarpeeksi korkealle mahdollistaen kuitenkin tarpeellisen palautumisajan superkompensaation luomiselle. Lopputuloksena syntyi käsite ’aalto-muotoisesta’ rasituskuorman ja palautumisen suhteesta viikko- ja kausitasolla, joka myöhemmin nimettiin superkompensaatioksi.

Aalto-muodostelma - superkompensaatio

Niin Philostratuksen kuin myöhemmin Matveyevin harjoittelun ohjelmoinnit paljastivat avaintekijän, jota jokainen valmentaja ja urheilija pyrkii tehokkaasti hallitsemaan valmistautuessaan kilpailuun – aika. Tarkemmin aika, joka vaaditaan palautumiseen eri tyyppisistä harjoitteista, määristä sekä harjoitusvastuksista suhteessa seuraavaan harjoitukseen tai kilpailuun. Neuvostoliittolaista innovaatiota seuranneiden 60 vuoden aikana on syntynyt klassisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle vaihtoehtoisia ohjelmoinnin malleja, jotka huomioivat eri lajien vaatimukset. Paneudumme seuraavissa kahdessa artikkelissa näihin eri malleihin, ja niiden vahvuuksiin, heikkouksiin ja soveltuvuuteen eri harjoitus- ja urheilumuodoissa.

Jyväskyläläinen valmennusmalli vs. palloilulajien vaatimukset

Viime viikolla matkustin 270 km pohjoiseen Helsingistä päästäkseni tunnustelemaan uusimpia innovaatioita, löytöjä ja tulkintoja liikuntatieteiden saralla. Päämääräni oli kuulla uusia näkemyksiä (mukaanlukien spekulatiivista keskustelua tutkimustuloksista) keskeisistä tekijöistä harjoitusadaptaatioiden ja kilpailusuoritusten suhteen, soveltaen ensisijaisesti pallopeleihin. Jälkeenpäin tuntemukseni tapahtumasta vastasi tilannetta, jossa minulle olisi annettu neljä kulmapalasta 300 palasen palapelistä, ja väitetty näiden paljastavan lopputuloksen (kokonaiskuvan) kannalta oleelliset tekijät lajista riippumatta. Kenties kausaliteettinen ajatteluni on vielä vajavaista…

Konferenssin tarkoituksena oli esittää nykyisen liikuntafysiologisen tutkimuksen kirkkaimmat jalokivet, ja hyödyntää tuota informaatiota käytännön sovelluksissa harjoitteluun. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui että ko. harjoitusmenetelmät on aikoinaan suunniteltu nk. suljetun taidon lajeihin (eng. closed skills), jolla viitataan lajeihin kuten juokseminen, hiihtäminen, uinti, pyöräily, mäkihyppy ja muut yleisurheilu- sekä yksilötalvilajit. Näitä lajeja voidaan myös kutsua ’fysiologisiksi’ lajeiksi viitaten maksimaalisen fyysisen suorituskyvyn tärkeyteen ja optimointiin, joka pyritään siirtämään ennaltamääriteltyyn motoriseen suoritukseen (esim. vapaatyylinen hiihto).   Parempi maksimaalinen hapenottokyky ja maksimivoimatasot auttavat merkittävästi myös tavoitteeksi asetettua optimaalista kilpailusuoritusta.

Painottakaamme nyt edellisessä lauseessa mainittua sanaa ”merkittävä”, kun valitaan vertailukohdaksi vaikkapa joukkuepalloilulajit. Joukkuepalloilulajit poikkeuksetta perustuvat yhteistyöhön, jossa joukkueellinen pelaajia pyrkii menestyksekkäästi toimittamaan pallon tai kiekon vastustajajoukkueen puolustamaan maaliin, koriin tai alueelle – samanaikaisesti ylläpitäen oman joukkueen puolustustoiminnot. Jokainen varmasti ymmärtää nopeasti ettei tällaisen toiminnan harjoittelussa tulisi olla ensimmäisenä prioriteettina yksilön oma suoritus, vaan yksilön suoritus osana joukkueen suoritusta.

Peli vaatii havainnointia, ja menestyksekkäästi toimiakseen, yhtäaikaista havainnointia pelaajien kesken. Tämä taas vaatii yhtenäistä tiedostamista (kognitio) tavoitellusta etenemismallista kentällä. Kaikki motoriset suoritukset palloilulajeissa ovat vauhdin kasvaessa yhä enemmän reaktiivista havainnointia harjoitteluiden liikemallien ja suoritusten pohjalta.

Kuinka priorisoidussa asemassa tulisi erillisten fyysisten harjoitteiden, kuten kestävyysintervalliharjoittelun tai maksimivoiman, olla joukkuepalloilulajeissa suhteessa muuhun harjoitteluun?

Happi palauttaa lihaksistoa nopeammin ja maksimaalinen, neuraalisesti optimoitu, voimantuotto edesauttaa liiketaloutta ja -tehoa. Tästä huolimatta tahdon haastaa ajattelumallin, jossa em. ominaisuuksia pidetään keskeisessä osassa kaikessa palloilulajiharjoittelussa (kuten konferenssissa suositeltiin suorasti tai epäsuorasti). Pelaajien tulisi ensisijaisesti pystyä tuottamaan keskenään onnistuneita reaktiivisia suoritusmalleja suhteessa vastustajan toimintaan. Tällöin harjoittelun tulee lähteä ihmisen keskustoiminnoista.

Prioriteettilista harjoittelun kannalta menisi itselläni kutakuinkin näin: 1) havainnoi nopeasti 2) tunnista nopeasti 3) sovella oikea toimintamalli nopeasti (harjoiteltu) 4) toimi yhdessä ja nopeasti. Edellä mainittu nopeus ei tosin liity millään tavalla periferialisiin (esim. lihaksisto ja sydän- ja verenkierto) adaptaatioihin, vaan visuomotoriseen ja kognitiiviseen suoritusnopeuteen.

Palatakseni aluksi mainittuihin palapelin kulmapalasiin. Nuo kulmapalaset, joita Jyväskylässä käytiin läpi, ovat laadukasta tutkimustietoa (CRT-tutkimuksia kaikki), mutta antavat lisäarvoa vasta kun palapelin keskeiset palaset ovat paikallaan. Nuo palaset koostuvat ihmisen psykofysiologisista keskustoiminnoista. Annan vihjeeksi kolme termiä toiminnan tutkimiseen: harjoitusmetodologia, aivot ja tiedostaminen. Haluan kuitenkin istuttaa tuossa konferenssissa esitellyt tutkimustulokset myös pallopelien harjoitteluun oikeassa suhteessa mukaan, joten tarvitsemme ns. integroidun analyysimallin psyko-fysiologisiin muutoksien tarkasteluun pallopeleissä.

Sitä odotellessa tutkikaa mm. FC Barcelonan yhteisiä 'käyttäytymismalleja', ja sen synnyttämää pelinopeutta.