Kehykset paremmalle tulevaisuudelle

Suomijalkapalloa käsittelevillä aiheilla jatketaan. Edellisessä artikkelissani kirjoitin Veikkausliigan, ja suomalaisten seurojen, asemasta suhteessa muihin eurooppalaisiin sarjoihin. Viittasinkin artikkelissa huippupelaajatuotannon systemaattiseen kehittämiseen tulevaisuudessa, jota 5-8 vuoden viiveellä seuraisi myös kansainvälisen seurajoukkuemenestyksen tasainen nousu (vrt. Slovenian kehitys viimeisen 5 vuoden aikana). Suomalaisia seuroja ei voi kuitenkaan kivittää armottomasti tarjoamatta rakentavaa keskustelua ja esimerkkejä toimivista kehitysmalleista. Tarjoankin tässä artikkelissa tiiviin tilastollisen katsauksen kehitysehdotuksineen koskien nuorten jalkapalloakatemioiden tuottavan toiminnan perusteisiin käyttäen Euroopan seurayhdistyksen (ECA) vuonna 2012 laatimaa raporttia lähteenä.

ECA-raportti on koottu perustuen 96 eurooppalaisen akatemiaseuran palauttamiin kyselyvastauksiin, jotka jakautuivat tasaisesti eri tasoisten (FIFA-seuraluokittelu) seurojen kesken: 31% kategoria 1 seurat; 38% kategoria 2; 31% kategoria 3. Huomionarvoista akatemioiden taloudellisessa hyötysuhteessa ammattilaisjoukkueille on keskiarvoisesti kuusi (6) edustusjoukkueessa pelaavaa oman akatemian kasvattia, hajauma on tosin merkittävä sarjasta ja etenkin seurasta riippuen. Vuosina 2009-2012 ammattilaisjoukkueet palkkasivat 8.6% (ka.) pelaajaa akatemioistaan, vastaten noin 2-4 pelaajaa vuodessa. Suomessa tulisi seurojen päästä ehdottomasti omavaraisuudessa merkittävästi tuon prosentin yläpuolelle hallitakseen noin +24 pelaajan kustannuksia ja ylläpitäen tasapainoista taloutta.

Pelkät tilastot ja huippuseurojen toimintaresurssien raportointi, eivät tarjoa toimivia esimerkkejä suomalaisten seurojen strategiseen suunnitteluun ja toimintafilosofian kehitystyöhön. Pyrinkin pohtimaan alla ns. isoja (pääosin taloussidonnaisia) kysymyksiä seuraavassa järjestyksessä: 1) minimibudjetti toiminnallisille akatemioille, 2) rahan lähde, 3) kulujakauma akatemioiden eri toimintojen kesken, ja 4) makrotason valmennustoiminta eurooppalaisissa akatemioissa.

 

Kaavio 1. Akatemioiden vuosibudjettien jakauma vastausten perusteella (1000€) 

”Money talks”, kuuluu maineikas englanninkielinen sanonta, joka pätee niin huippujoukkueen kokoamiseen kuin huippupelaajien kasvattamiseen pitkällä tähtäimellä. Kolmannes kyselyihin vastanneista seuroista sijoitti yli 3 miljoonaa euroa vuodessa akatemiatoiminnan pyörittämiseen, joka on nyt ja lähitulevaisuudessa utopiaa jokaiselle suomalaiselle seuralle. Keskikolmannes (esim. erittäin tuottoisa kroatialaisakatemia Dinamo Zagreb) taas panosti 0.5-1.5 miljoonaa euroa vuosittain, ja nähdäkseni tämän budjettihaarukan keskivaiheille tulisi muutaman suurimman suomalaisseuran nousta ja usean muun, kokoluokasta riippuen, kiipeävän lähelle 0.5 miljoonaa euroa vuosibudjetissaan. Raportissa yhtenä esimerkkinä toiminut FC Honka raportoi tuolloisen akatemiansa vuosibudjetikseen tuon 500k €.

Kaavio 2. Akatemioiden tulolähteiden koostumus (prioriteetit)

Akatemioiden, kuten FC Hongan, vuosibudjettien kokonaissummien vertailu voi vääristää suuren osan todellisuudesta, mm. akatemiatoiminnan autonomisuuteen liittyen. Tuleeko raha toimintaan vanhemmilta vai muista lähteistä? Jos vanhemmat maksavat suurimman osan akatemiabudjetista (suomalainen käytäntö), niin kulut jakautuvat keskimäärin 220-260 pelaajan vanhemmalle, mikä tarkoittaa yli kahden tuhannen euron vuosikustannuksia – olettaen että kaikki raha liikkuu keskitetysti ja toiminta organisoidaan sekä toteutetaan seuran toimesta kokonaisuudessaan. Suoraan ilmaistuna: vanhemmat ovat epäsuoria sijoittajia toimintaan, jolloin heillä on myös välillinen vaikutusvalta – näin ollen seuran sisällä on myös tuo 220 itsenäistä intressiä. Loogisesti, nuo intressit potentiaalisesti heikentävät toiminnan tehokkuutta. Tästä syystä yllä oleva kaavion merkitys on huomattava. Etenkin Veikkausliigaseurojen tulisi leikata merkittävästi pelaajabudjeteitaan ja tehtävä tuntuva alkusijoitus akatemiatoimintaan. Tämä tarkoittaa ulkomaalaishankintojen sekä korkean hintalapun (hintasidonnainen ehdotus!) esittävien paluumuuttajien palkkauksen rajoittamista, joista alkuvaiheessa muodostuu merkittävin säästö. Euromenestyksen, ja siitä saatavien hypoteettisten rahapottien, perusteeton haaveilu tulee nyt kitkeä muutamaksi vuodeksi edustusjoukkueiden tulo- ja kulubudjetista (pelaajat) minimiin. Uskottavuus on rakennettava alhaaltapäin. Myös kaavio vahvistaa tuon sijoituksen tärkeyden akatemiatoiminnalle.

Jokaiselle jalkapallon oppimiseen soveltuvalle, monipuolisen liikemotoriikan ja korkean sisäisen motivaation omaavalle lapselle tulisi tarjota mahdollisuus korkeimman laatuluokan valmennukseen  -vanhempien tulotasosta riippumatta. Nykyisellä mallilla näin ei tapahdu. Miettikääpä sitä seurajohtajat kun sijoitatte seuraavan kerran 50-100k € ”huippuhankintaan”.

Kaavio 3. Akatemiabudjettien kulujakaumat

Kyky sijoittaa olemassa oleva raha oikeisiin toimintoihin, suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, on yhtä tärkeätä kuin tuon rahan olemassaolo. Pelaajien asteittaiseen ja systemaattiseen kehittämiseen luotavan filosofian, toiminta- ja arviointistrategian, valmennusmenetelmien, sekä toteuttamisen (valmennus) luomiseen tarvitaan soveltuvia (ikäkausikohtaisuus) sekä oppimishaluisia ihmisiä (valmentajat), ja paljon heidän aikaansa. Jotta nämä ihmiset pystyvät elämään siedettävästi osana yhteiskuntaa, heidän käyttämänsä aika tulee kompensoida palkan muodossa. Henkilöstökulut ovat ilman muuta isoin kuluerä kaikissa akatemioissa ympäri Eurooppaa (kts. kaavio 3.), jonka osuus pienemmän toimintabudjetin maissa kasvaa vielä tuosta kaavion prosentista merkittävästi, jopa 60% (n. 300k €) asti. Laadukas pelaajakehitysohjelma nykypäivänä vaatii lajivalmentajien lisäksi myös fyysisiä valmentajia, urheilutieteilijöitä, fysioterapeutteja, psykologeja ja lääkäreitä (yhteistyösopimukset lääkäriasemien kanssa).

Parkkipaikalla on yllättävän ikävä harjoitella, etenkin talvisin, joten tilavuokrat tai omien tilojen ylläpitokustannukset nousevat merkittäväksi menoeriksi. Suomessa talviolosuhteiden johdosta, kustannukset ovat korkeampia kuin Keski-Euroopassa. Akatemiapelaajasopimukset puuttuvat likimain täysin suomalaisten akatemioiden kulubudjeteista, koska vanhemmat maksavat toiminnan. Tässä tullaan fundamentaalisen ongelman äärelle, joka on avainasemassa tuottavan liiketoimintamallin luomisessa: sijoita pelaajakasvatukseen, sitouta lahjakkaimmat sopimuksilla ja kapitalisoi myöhemmin pelaajamyynnillä. Kukaan seurassa ei halua miljoonan euron markkina-arvon omaavan nuoren lahjakkaan pelaajan siirtyvän ilmaiseksi ulkomaalaiseen huippuseuraan 10 vuoden järjestelmällisen kehitystyön ja taloudellisen sijoituksen jälkeen, eihän?

Kaavio 4. Onko akatemioilla yhteinäinen valmennusfilosofia?

Kaavio 5. Onko akatemioilla yhtenäinen pelijärjestelmä?

Yllä olen käsitellyt pinnallisesti toimintabudjettien suuruutta sekä mahdollisia malleja kulujakaumalle perustuen yleiseurooppalaisiin akatemiamalleihin. Miten tuo raha muuttuu sitten käytännössä ammattipelaajiksi ja kenen toimesta? Seurojen akatemioiden hallitukset, urheilutoimenjohtajat, valmennuspäälliköt ja eri alueiden erikoisosaajat (mm. urheilutieteilijät) ovat vastuussa pelimallien, opetussisältöjen, opetusmenetelmien ja oppimisen arvioinnin luomisesta. Eurooppalaisilla akatemioilla on 65% selkeästi määritelty valmennusfilosofia sisältäen opetusmenetelmät (huomio! Tähän ei riitä väljä ”pelataan lyhyin syötöin ja prässätään ylhäältä” määritelmä). Näitä muodostaessa ei riitä pelkät omat mieltymykset, vaan vaaditaan laaja kansainvälinen kartoitus soveltuvista ikäkausikohtaisista oppimista stimuloivista menetelmistä, johon tieteellinen tutkimus on tarjonnut jo 20 vuoden ajan erittäin soveltuvia työkaluja. Kaavio 5 osoittaa että yli ¾ akatemioista omaa yhtenäisen pelijärjestelmän, jota pääosin myös toteutetaan kaikissa ikäluokissa. Keskikentän keskusta miehitetään nykyisin kolmella pelaajalla, joka yleisesti viittaa pallonhallinnan korostumiseen ja monipuolisen hyökkäyspelaamisen opettelun korostamista nykyakatemioissa (yllätys, yllätys).

Näillä eväillä saadaan jo runsaasti lisää viitteellisiä esimerkkejä, joilla voimme aloittaa laajamittaiset selvitystyöt ja toimenpiteet pelaajien sekä pelillisen tason nostamiseksi lähelle eurooppalaista keskikategoriaa, ensimmäisessä vaiheessa. Menetelmäthän voivat innovatiivisen ja järjestelmällisen kehitystyön alaisuudessa nopeastikin kehittyä huipputasolle, mutta muutoksen toimeenpanemiseksi tarvitaan realistiset lyhyen ja keskipitkän ajan tavoitteet. Muutos vaatii taaksensa myös laajan otannan suomalaisista seuroista. Rohkeutta ja oppimishalukkuutta päättäjät sekä seurajohtajat, pyydän. Mitä sujuvammin ja avoimesti informaatio liikkuu eri osapuolien välillä, sitä nopeammin pystymme karsimaan epätoiminnalliset menetelmät ja käytännöt matkalla ylöspäin.

Lopuksi haluan liittää ao. videon (kiitokset Samu Kosken twiittaukselle) hienona esimerkkinä huippuseura AC Milan akatemiasta ja pelaajakehitysohjelmasta. Vaikka resurssimme ja toimintakulttuurimme eivät ole lähellekään samaa luokkaa, voimme kuitenkin oppia heidänkin rakenteesta, prinsiipeistä ja menetelmistä.

Vastine ”Agit prop vai paasikivimäinen realismi” –artikkeliin

Urheilulehdessä (49/12) 7.12.2012 julkaistu Juha Vallan kirjoittama artikkeli Suomen juniorijalkapallovalmennuksen ja pelaajakehityksen nykytilasta tilastojen valossa toimi konkreettisena keskustelunavauksena. Vallan työ muistutti kuin taitavan epidemiologin analyysia tappavan epidemian leviämisestä apokalyptiseksi pandemiaksi – vaihe vaiheelta. Tappava virus ei kuitenkaan parane ainoastaan tiedostamalla sen olemassaolo. Vaaditaan innovatiivinen ja toimiva vastastrategia. Esitän tässä vastineessa oman versioni ongelmakohdista ja muutostarpeista.

Vale, emävale, tilasto.

Laajassa artikkelissaan Valla avasi suomalaisen pelaajatuotannon ja kansainvälisen kilpailukyvyn puutetta eriarvoisten makrotason tilastollisten mittareiden kautta selventääkseen tilanteen vakavuutta. Mittareina toimivat mm. Suomen FIFA-ranking muutokset, mies- ja poikamaajoukkueiden menestys (tai sen puute), yli 2 miljoonan euron arvoisten pelaajien tuotanto/myynti (lähteenä Transfermarkt.de), Suomen UEFA-coefficient (maa- ja seurajoukkueiden kansainvälinen menestys Euroopassa). Näiden muuttujien heikkojen arvojen johdosta artikkelissa on keskitytty ristiinnaulitsemaan edesmennyttä Kaikki Pelaa –ohjelmaa isoimpana syntipukkina nykytilanteeseen.

Olen henkilökohtaisesti uskonut urheilukilpailun johdosta syntyvän tuloksen rehellisyyteen ja arvokkuuteen kilpailijalle (lue: pelaajat), jonka vuoksi en tukenut enkä myöskään uskonut em. Kaikki Pelaa –ohjelman sisältöön. Itse asiassa toimin aivan kuten Valla ja hänen kollegat. Todellinen suurin ongelma ei kuitenkaan ole syntynyt muutaman vuoden kestäneestä sosiaaliliikuntaohjelmasta. Ongelma ei myöskään ole raha yksissään, jota vaaditaan ”ammattivalmentajien” palkkaamiseen.

Valitettavasti (tai onneksi) noin 2000 euron bruttotulot kuukaudessa eivät tee yhdestäkään osaavaa ammattivalmentajaa. Totuuden nimissä ammattivalmentajarekrytointi suoritettaisiin nykyisen valmentajakunnan seasta, joka tarkoittaisi kokopäiväistämistä. Vaikutus pelaajatuotannon tasoon ja kokonaismenestykseen olisi minimaalinen, jos toimenpide olisi näin pelkistetty.

Tarvitaan menetelmä – tavoitteellisesti maailman tehokkain menetelmä. Metodi, joka ei ole riippuvainen yksittäisen seuravalmentajan palkkakuitista tai valmentajakunnan vaihtuvuudesta sekä siirroista. Tehokkaan menetelmän luominen taas vaatii johdonmukaista ja merkityksellistä tutkimusta. Tutkimus, ja myöhemmin valmennusprosessin edelleenkehittäminen, vaatii luotettavia sekä relevantteja mittareita, joilla on yhteys itse pelisuorituksen laatuun..

Mittareita ja tutkimustoimintaa nykyisellään hallinnoi Sami Hyypiä Akatemia, ja sen johtaja Kyösti Lampinen tukenaan tutkija Hannele Forsman. Kuten Valla artikkelissa alleviivaa, on Lampinen henkilönä kokonaisvaltaisesti valmennusta lähestyvä innovatiivinen tekijämies. Valitettavasti sovelletusta testipatteristosta, lähtien tekniikkakisaradoista, harhautus- ja käännöstesteistä, sekä yleisten fyysisen suorituskyvyn ja liikunnallisuuden testeistä ei saada tarpeeksi merkityksellistä informaatiota. SHA:n käyttämästä psykologisesta arviointipatteristosta voin antaa varauksettoman kehun, mutta tämäkin hukkuu mittariviidakkoon.

Liikaa mitataan ns. suljetun taidon suorituksia, joilla toivotaan olevan viitearvoa itse kentällä tapahtuvaan suoritukseen. Toivotaan. Vallan esittämä ensimmäinen pelaajakehityskriteeri tekniikkakisamerkkien suhteellisen nousun tarpeesta on rehellisesti täysin toisarvoinen. Vaikka pelaajatuotannon kehittyminen voisikin heijastua kasvuna tekniikkakisoissa, on hyödytöntä tuhlata työtunteja ja aikaa täysin epäsuorien mittareiden arviointiin, jos sen saman ajan voisi käyttää pelaamiseen arviointiin.

Suomalaisen jalkapallon menestymättömyys ei ole kiinni askelharhautuksien, Cruyff-käännösten tai ponnauttelutulosten heikoista tuloksista. Ongelma on pelin ymmärtämättömyydessä. Jalkapallon valmentamista lähestytään turhan pilkotusti tekniikan, taktiikan, fysiikan, psykologian ja sosiaalisen aspektin kautta. Yksinkertaisuudessaan: jalkapallo on laadukkaimmillaan yhdenaikaista ryhmän käyttäytymistä. Valmennetaan siis ryhmän käyttäytymistä kentällä eri ärsykkeitä vastaan. Avointa taitoa (ennaltamäärittömät tilanteet).

Jos ja kun analyysia tehdään tekniikasta ja fysiikasta, tulisi se pääsääntöisesti tehdä pelin kautta. Mitä kehossamme ja mielessämme tapahtuu pelin sisällä tai jälkeen. Toiseksi, jos mittareita halutaan tuoda pelin ulkopuolelta (esim. nopeustestejä), tulisi niiden pätevyystaso olla tutkittua ja korreloida jalkapallosuorituksen kanssa edes jollain tasolla. Pelkät mutu-pohjaiset ideat ja innostuneisuus ei ole riittäviä tekemään Suomesta kilpailullisen kansainvälisessä jalkapallossa. Kaikkien palloilulajien ydin on pelissä, joka on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen usean tekijän dynaaminen prosessi. Yksinkertaistamisen ja sokean tekemisen sijasta, suosittelisin kaikkia toimijoita pysymään itse ytimessä.

Katsotaan peliä. Tutkitaan peliä. Suunnitellaan peliä. Valmennetaan peliä. Pelataan peliä.