Kehykset paremmalle tulevaisuudelle

Suomijalkapalloa käsittelevillä aiheilla jatketaan. Edellisessä artikkelissani kirjoitin Veikkausliigan, ja suomalaisten seurojen, asemasta suhteessa muihin eurooppalaisiin sarjoihin. Viittasinkin artikkelissa huippupelaajatuotannon systemaattiseen kehittämiseen tulevaisuudessa, jota 5-8 vuoden viiveellä seuraisi myös kansainvälisen seurajoukkuemenestyksen tasainen nousu (vrt. Slovenian kehitys viimeisen 5 vuoden aikana). Suomalaisia seuroja ei voi kuitenkaan kivittää armottomasti tarjoamatta rakentavaa keskustelua ja esimerkkejä toimivista kehitysmalleista. Tarjoankin tässä artikkelissa tiiviin tilastollisen katsauksen kehitysehdotuksineen koskien nuorten jalkapalloakatemioiden tuottavan toiminnan perusteisiin käyttäen Euroopan seurayhdistyksen (ECA) vuonna 2012 laatimaa raporttia lähteenä.

ECA-raportti on koottu perustuen 96 eurooppalaisen akatemiaseuran palauttamiin kyselyvastauksiin, jotka jakautuivat tasaisesti eri tasoisten (FIFA-seuraluokittelu) seurojen kesken: 31% kategoria 1 seurat; 38% kategoria 2; 31% kategoria 3. Huomionarvoista akatemioiden taloudellisessa hyötysuhteessa ammattilaisjoukkueille on keskiarvoisesti kuusi (6) edustusjoukkueessa pelaavaa oman akatemian kasvattia, hajauma on tosin merkittävä sarjasta ja etenkin seurasta riippuen. Vuosina 2009-2012 ammattilaisjoukkueet palkkasivat 8.6% (ka.) pelaajaa akatemioistaan, vastaten noin 2-4 pelaajaa vuodessa. Suomessa tulisi seurojen päästä ehdottomasti omavaraisuudessa merkittävästi tuon prosentin yläpuolelle hallitakseen noin +24 pelaajan kustannuksia ja ylläpitäen tasapainoista taloutta.

Pelkät tilastot ja huippuseurojen toimintaresurssien raportointi, eivät tarjoa toimivia esimerkkejä suomalaisten seurojen strategiseen suunnitteluun ja toimintafilosofian kehitystyöhön. Pyrinkin pohtimaan alla ns. isoja (pääosin taloussidonnaisia) kysymyksiä seuraavassa järjestyksessä: 1) minimibudjetti toiminnallisille akatemioille, 2) rahan lähde, 3) kulujakauma akatemioiden eri toimintojen kesken, ja 4) makrotason valmennustoiminta eurooppalaisissa akatemioissa.

 

Kaavio 1. Akatemioiden vuosibudjettien jakauma vastausten perusteella (1000€) 

”Money talks”, kuuluu maineikas englanninkielinen sanonta, joka pätee niin huippujoukkueen kokoamiseen kuin huippupelaajien kasvattamiseen pitkällä tähtäimellä. Kolmannes kyselyihin vastanneista seuroista sijoitti yli 3 miljoonaa euroa vuodessa akatemiatoiminnan pyörittämiseen, joka on nyt ja lähitulevaisuudessa utopiaa jokaiselle suomalaiselle seuralle. Keskikolmannes (esim. erittäin tuottoisa kroatialaisakatemia Dinamo Zagreb) taas panosti 0.5-1.5 miljoonaa euroa vuosittain, ja nähdäkseni tämän budjettihaarukan keskivaiheille tulisi muutaman suurimman suomalaisseuran nousta ja usean muun, kokoluokasta riippuen, kiipeävän lähelle 0.5 miljoonaa euroa vuosibudjetissaan. Raportissa yhtenä esimerkkinä toiminut FC Honka raportoi tuolloisen akatemiansa vuosibudjetikseen tuon 500k €.

Kaavio 2. Akatemioiden tulolähteiden koostumus (prioriteetit)

Akatemioiden, kuten FC Hongan, vuosibudjettien kokonaissummien vertailu voi vääristää suuren osan todellisuudesta, mm. akatemiatoiminnan autonomisuuteen liittyen. Tuleeko raha toimintaan vanhemmilta vai muista lähteistä? Jos vanhemmat maksavat suurimman osan akatemiabudjetista (suomalainen käytäntö), niin kulut jakautuvat keskimäärin 220-260 pelaajan vanhemmalle, mikä tarkoittaa yli kahden tuhannen euron vuosikustannuksia – olettaen että kaikki raha liikkuu keskitetysti ja toiminta organisoidaan sekä toteutetaan seuran toimesta kokonaisuudessaan. Suoraan ilmaistuna: vanhemmat ovat epäsuoria sijoittajia toimintaan, jolloin heillä on myös välillinen vaikutusvalta – näin ollen seuran sisällä on myös tuo 220 itsenäistä intressiä. Loogisesti, nuo intressit potentiaalisesti heikentävät toiminnan tehokkuutta. Tästä syystä yllä oleva kaavion merkitys on huomattava. Etenkin Veikkausliigaseurojen tulisi leikata merkittävästi pelaajabudjeteitaan ja tehtävä tuntuva alkusijoitus akatemiatoimintaan. Tämä tarkoittaa ulkomaalaishankintojen sekä korkean hintalapun (hintasidonnainen ehdotus!) esittävien paluumuuttajien palkkauksen rajoittamista, joista alkuvaiheessa muodostuu merkittävin säästö. Euromenestyksen, ja siitä saatavien hypoteettisten rahapottien, perusteeton haaveilu tulee nyt kitkeä muutamaksi vuodeksi edustusjoukkueiden tulo- ja kulubudjetista (pelaajat) minimiin. Uskottavuus on rakennettava alhaaltapäin. Myös kaavio vahvistaa tuon sijoituksen tärkeyden akatemiatoiminnalle.

Jokaiselle jalkapallon oppimiseen soveltuvalle, monipuolisen liikemotoriikan ja korkean sisäisen motivaation omaavalle lapselle tulisi tarjota mahdollisuus korkeimman laatuluokan valmennukseen  -vanhempien tulotasosta riippumatta. Nykyisellä mallilla näin ei tapahdu. Miettikääpä sitä seurajohtajat kun sijoitatte seuraavan kerran 50-100k € ”huippuhankintaan”.

Kaavio 3. Akatemiabudjettien kulujakaumat

Kyky sijoittaa olemassa oleva raha oikeisiin toimintoihin, suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, on yhtä tärkeätä kuin tuon rahan olemassaolo. Pelaajien asteittaiseen ja systemaattiseen kehittämiseen luotavan filosofian, toiminta- ja arviointistrategian, valmennusmenetelmien, sekä toteuttamisen (valmennus) luomiseen tarvitaan soveltuvia (ikäkausikohtaisuus) sekä oppimishaluisia ihmisiä (valmentajat), ja paljon heidän aikaansa. Jotta nämä ihmiset pystyvät elämään siedettävästi osana yhteiskuntaa, heidän käyttämänsä aika tulee kompensoida palkan muodossa. Henkilöstökulut ovat ilman muuta isoin kuluerä kaikissa akatemioissa ympäri Eurooppaa (kts. kaavio 3.), jonka osuus pienemmän toimintabudjetin maissa kasvaa vielä tuosta kaavion prosentista merkittävästi, jopa 60% (n. 300k €) asti. Laadukas pelaajakehitysohjelma nykypäivänä vaatii lajivalmentajien lisäksi myös fyysisiä valmentajia, urheilutieteilijöitä, fysioterapeutteja, psykologeja ja lääkäreitä (yhteistyösopimukset lääkäriasemien kanssa).

Parkkipaikalla on yllättävän ikävä harjoitella, etenkin talvisin, joten tilavuokrat tai omien tilojen ylläpitokustannukset nousevat merkittäväksi menoeriksi. Suomessa talviolosuhteiden johdosta, kustannukset ovat korkeampia kuin Keski-Euroopassa. Akatemiapelaajasopimukset puuttuvat likimain täysin suomalaisten akatemioiden kulubudjeteista, koska vanhemmat maksavat toiminnan. Tässä tullaan fundamentaalisen ongelman äärelle, joka on avainasemassa tuottavan liiketoimintamallin luomisessa: sijoita pelaajakasvatukseen, sitouta lahjakkaimmat sopimuksilla ja kapitalisoi myöhemmin pelaajamyynnillä. Kukaan seurassa ei halua miljoonan euron markkina-arvon omaavan nuoren lahjakkaan pelaajan siirtyvän ilmaiseksi ulkomaalaiseen huippuseuraan 10 vuoden järjestelmällisen kehitystyön ja taloudellisen sijoituksen jälkeen, eihän?

Kaavio 4. Onko akatemioilla yhteinäinen valmennusfilosofia?

Kaavio 5. Onko akatemioilla yhtenäinen pelijärjestelmä?

Yllä olen käsitellyt pinnallisesti toimintabudjettien suuruutta sekä mahdollisia malleja kulujakaumalle perustuen yleiseurooppalaisiin akatemiamalleihin. Miten tuo raha muuttuu sitten käytännössä ammattipelaajiksi ja kenen toimesta? Seurojen akatemioiden hallitukset, urheilutoimenjohtajat, valmennuspäälliköt ja eri alueiden erikoisosaajat (mm. urheilutieteilijät) ovat vastuussa pelimallien, opetussisältöjen, opetusmenetelmien ja oppimisen arvioinnin luomisesta. Eurooppalaisilla akatemioilla on 65% selkeästi määritelty valmennusfilosofia sisältäen opetusmenetelmät (huomio! Tähän ei riitä väljä ”pelataan lyhyin syötöin ja prässätään ylhäältä” määritelmä). Näitä muodostaessa ei riitä pelkät omat mieltymykset, vaan vaaditaan laaja kansainvälinen kartoitus soveltuvista ikäkausikohtaisista oppimista stimuloivista menetelmistä, johon tieteellinen tutkimus on tarjonnut jo 20 vuoden ajan erittäin soveltuvia työkaluja. Kaavio 5 osoittaa että yli ¾ akatemioista omaa yhtenäisen pelijärjestelmän, jota pääosin myös toteutetaan kaikissa ikäluokissa. Keskikentän keskusta miehitetään nykyisin kolmella pelaajalla, joka yleisesti viittaa pallonhallinnan korostumiseen ja monipuolisen hyökkäyspelaamisen opettelun korostamista nykyakatemioissa (yllätys, yllätys).

Näillä eväillä saadaan jo runsaasti lisää viitteellisiä esimerkkejä, joilla voimme aloittaa laajamittaiset selvitystyöt ja toimenpiteet pelaajien sekä pelillisen tason nostamiseksi lähelle eurooppalaista keskikategoriaa, ensimmäisessä vaiheessa. Menetelmäthän voivat innovatiivisen ja järjestelmällisen kehitystyön alaisuudessa nopeastikin kehittyä huipputasolle, mutta muutoksen toimeenpanemiseksi tarvitaan realistiset lyhyen ja keskipitkän ajan tavoitteet. Muutos vaatii taaksensa myös laajan otannan suomalaisista seuroista. Rohkeutta ja oppimishalukkuutta päättäjät sekä seurajohtajat, pyydän. Mitä sujuvammin ja avoimesti informaatio liikkuu eri osapuolien välillä, sitä nopeammin pystymme karsimaan epätoiminnalliset menetelmät ja käytännöt matkalla ylöspäin.

Lopuksi haluan liittää ao. videon (kiitokset Samu Kosken twiittaukselle) hienona esimerkkinä huippuseura AC Milan akatemiasta ja pelaajakehitysohjelmasta. Vaikka resurssimme ja toimintakulttuurimme eivät ole lähellekään samaa luokkaa, voimme kuitenkin oppia heidänkin rakenteesta, prinsiipeistä ja menetelmistä.

Suomifutiksen kansainvälinen kilpailukyky

”Hävetkää!”, ”Katastrofi!”, ”Kaikkien aikojen alisuoritus!” –tyyliset otsikot vilisivät uutisartikkeleissa ja keskustelupalstoilla, suomalaisten seurajoukkueiden pudottua aloituskierroksilla ulos UEFA:n kilpailujen (Mestareiden liiga ja Eurooppa-liiga) karsinnoissa. Ajattelin, vaihtoehtona jatkuvalle häpeämiselle, tuottaa kapean tilastokatsauksen suomalaisen seurajalkapallon kilpailuasemasta ja –kyvystä eurooppalaisessa mittakaavassa. Tähän vertailuun ei ole laskettu tämän kauden tuloksia laisinkaan, joten en arvioi seurajalkapallomme tilaa ns. pohjakosketuksen hetkellä, vaan tätä edeltävän pidemmän aikajakson puitteissa.

Sopivaksi objektiiviseksi mittariksi suomalaisten seurajoukkueiden kansainvälisestä kilpailukyvystä soveltuu ’UEFA Coefficient’ –pistetaulukko, jossa lasketaan UEFA:n alaisiin kilpailuihin osallistuvien joukkueiden keskiarvoiset maapisteet yhteen viimeiseltä viideltä (5) kaudelta (lisää pistelaskennan menetelmistä ja taulukko). Suomi on nykyisellään taulukossa, jota Espanja johtaa 88.025 pisteellä, sijalla 33 yhteispistemäärällä 8.508. Tämän vuotisten eurovastustajien keskimääräisen kilpailukyvyn vertailemiseksi, olivat vastustajajoukkueiden maapisteet (taulukkosijoitus suluissa) seuraavat: Puola 20.75 (21), Luxemburg 3.375 (46), Viro 2.208 (49) ja Färsaaret 1.583 (51). Suomen sijoituksen arvoa kuvastaakin parhaiten vain 6.9 pisteen ero 18 sijaa alempana olevaan Färsaariin, kun taas 12 sijaa ylempänä taulukossa majaileva Puola on jo 12.24 pistettä edellä (77% isompi ero verrattuna Suomi-Färsaaret). Rajoittavana tekijänä sarjojen ja maiden kilpailukyvyn vertailussa UEFA maapisteillä on otanta, joka osallistuvien seurajoukkueiden lukumäärään maakohtaisesti (3-7 joukkuetta, poislukien Liechenstein 1). Tämän vuoksi seurojen kokonaisliikevaihtojen vertailu maakohtaisesti tarjoaisi lisäinformaatiota maapisteiden vertailun luotettavuudesta suhteessa koko sarjaan.

Kuva 1. Sijoitukset (vas.) ja maapisteet (oik.)

Edellä mainittujen tilastojen valossa Suomi kuuluu pistetaulukon alempaan kolmannekseen (ml. Luxemburg, Viro ja Färsaaret), kun taas tämän vuoden eurovastustajista Puola kuuluu jämäkästi keskimmäiseen kolmannekseen. Luonnollisesti yksittäisissä otteluissa pistetaulukosta radikaalisti poikkeavat yllätystulokset, kuten HJK:n voittaessa Schalken edellisellä kaudella Helsingissä, ovat ajoittain mahdollisia. Näin ollen pidemmän aikajakson (5 vuotta) suoritusprofiili kertonee luotettavammin suomalaisen jalkapallon tilasta kuin ”shokkitappiot tai –voitot".

Mitkä maat sopivat vertailukohdiksi?

Suomalaisen jalkapallon iso visio on kuulua maajoukkuetasolla Euroopan 10 parhaan maan joukkoon vuonna 2020, jonka allekirjoittanut kokee nykyisessä tilanteessa silkaksi utopiaksi ja jopa vahingolliseksi tavoitteenasetteluksi. Paremmiksi vertailukohdiksi valikoituvat etenkin seuraavat viisi maata (suluissa pisteet/sijoitus taulukossa): Norja (14.175/27), Tanska (25.7/15), Slovenia (9.708/30), Sveitsi (28.925/13) ja Viro (kts. yllä), jotka ovat väestöluvuiltaan (Viroa lukuun ottamatta) lähempänä samaa kokoluokkaa Suomen kanssa.

Kaavio 1. Yhteiskeskiarvo kausien 2008-2013 maapisteille 

Yllä olevan kaavion palkit näyttävät viimeisen viiden kauden kausittaiset keskiarvopisteet maiden välillä. Heikoin kolmesta muusta (Norja, Ruotsi, Tanska) Pohjoismaasta, Norja on Suomea keskiarvoisesti yli 1 pisteen edellä kautta kohti, kun taas Tanska, joka myös kuuluu Sveitsin kanssa aivan taulukon keskimmäisen kolmanneksen kärkeen, on liki 3.5 pistettä edellä – toisin sanoen 1.75 otteluvoittoa vuosittaisessa euro-otteluiden suorituksessa Suomea parempi. Nopeasti tarkasteltuna Suomen ja Slovenian välillä ei merkittävää eroa keskiarvollisesti ole, kun taas eteläinen naapurimme Viro on 1.25 pistettä Suomea perässä.

Viisi kautta on kuitenkin pitkä aika ja ehtii sisältää monenmoista otteluparia sekä tapahtumaa. Tästä syystä ohuena viivapalkkina ilmaistu keskihajonta kausien välillä on oiva indikaattori ilmaisemaan, jos suorituksien välillä on pientä tai suurta vaihtelevuutta. Keskihajontaa tarkasteltaessa tulee myös huomioida mahdolliset erot otannassa, eli osallistuvien joukkueiden määrässä – tässä tapauksessa kaikista maista osallistui neljä tai viisi joukkuetta vuosittain. Suomi on ollut omassa kategoriassaan erittäin tasainen suorittaja kuten alhaisesta keskihajonnasta ilmenee. Toisaalta ylemmässä keskikastissa olevien Sveitsin ja Tanskan joukkueiden kausikohtaisissa suorituksissa tulee suurempia heittoja, mutta selviytyvät kuitenkin liki poikkeuksetta suomalaisia joukkueita pidemmälle kaikissa kilpailuissa. Suomen tasaisuutta korostaa vielä kausittain osallistuneet viisi joukkuetta.

Kaavio 2. Kausikohtaisten maapisteiden ka. ja kehitys

Onko suomalainen seurajalkapallon kansainvälinen kilpailukyky kehittynyt viimeisen viiden vuoden aikana?

Vastaus on valitettavasti negatiivinen. Kuten aikaisemmassakin kaaviossa, myös yllä olevasta käy ilmi suomalaisten joukkueiden tasaisuus, joka heittelee kausikohtaisesti 1.375 ja 2 pisteen välillä ilman selkeästi havaittavaa kehityskäyrää. Muutaman sijan ylempänä taulukossa oleva Slovenia taas on jatkuvalla ja tasaisella kehityksellään noussut Suomen alapuolelta ohi ja ylöspäin. Toinen, jatkuvaa kehitystä maapisteiden kausikohtaisessa määrässä demonstroinut, on Sveitsi, jolla on vieläkin merkittävämpää nousua. Tuskinpa vähiten loistavan kansallisen ja laajan pelaajakehitysohjelman ansiosta, joka tuottaa paikallisille seuroille yhä enemmän kansainvälisen arvon ja tason jalkapalloilijoita.

Noustakseen edes muiden Pohjoismaiden ns. minimisuoritustasolle, joka voisi vastata kuuluisaa ”heikointa mahdollista pelisuoritusta”, tulisi maapisteitä kyetä keräämään noin 1.1 pistettä (2.8 p. yhteensä) enemmän kautta kohti. Tuo pistemäärä on 0.8 pistettä enemmän kuin edes parhaimmillaan viimeisenä viitenä kautena – ja puhe on siis edelleen ”huonoimman päivän” suoritustasosta. Seuraavaksi välitavoitteeksi tulevalle 7-8 vuodelle tulisi asettaa tuon piste-eron saavuttaminen tasaisesti, ilman suurempia heilahduksia ainakaan alaspäin. Vain tämän myötä voimme välttää usean seuran yhtäaikaiset putoamiset puoliammattilais- ja amatöörisarjojen edustajille, kuten tänä vuonna. Parhaimmillaan myös saamaan yhden edustajan Eurooppa-liigaan muutaman vuoden välein.

Miten?

Sveitsiläiset seurat ainakin tietävät vastauksen – toivottavasti yhä useampi liitto- ja seurajohtaja Suomessa on myös valmis sen kuuntelemaan sekä omaksumaan.