Numerovalmentaja

Elämme kiihtyvää kvantifikaation (eng. quantification) aikakautta ympäri maailmaa.  Teknologian kehitys/massatuotanto ja internet-palvelut ovat mahdollistaneet laajemmalle ihmisjoukolle pääsyn käsiksi suurempaan informaatiovirtaan. Kasvanut informaatiotarjonta on luonut myös liikunta- ja urheilumarkkinoille uusia kehityssuuntia niin suorituskyvyn (urheilu) kuin terveydenkin (liikunta) parantamiseksi. Liekö informaation pursuava runsaus ja klikki-orientoitunut uutisointi, mutta useat termit ovat vaarallisesti sekoittuneet keskenään niin uutisoinnissa kuin web- sekä kenttätason keskustelussa - johtaen perusteettomiin uskomuksiin ja ennakkoluuloihin, joiden lopputuloksena on ollut nähtävissä järjettömiä vastakkainasetteluita. Järkeillään hetki ja tarkastellaan lähemmin muutamia avaintermejä.

Terminologian merkityksen ymmärrys on vähintään yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, kuin sen käyttö. Pyrkimykseni on tässä artikkelissa erotella lyhyesti ja ymmärrettävästi data, tiede ja tieteelliseen näyttöön perustuva menetelmä –käsitteet toisistaan, liikunta- sekä urheiluvalmennuksen näkökulmasta tarkasteltuna.  Luonnollisesti kaikkia vaikuttavia muuttujia ei ehditä käsittelemään yhdessä tiivistetyssä artikkelissa.

Data

"Data: 1. Known facts or things used as a basis for inference or reckoning. 2. Quantities or characters operated on by a computer etc. [plural of DATUM]" [1]

Yllä oleva, Oxfordin 18-vuotta vanhaan sanakirjapainokseen perustuva, englanninkielinen määrittely kuvaa dataa määrällisenä tai laadullisena informaationa, jota useimmiten käsitellään tietokoneen välityksellä. Tietokone, datan tallennus- ja käsittelyalustana, tosin on viimeisen puolen vuosisadan etuoikeus, jota ennen paperi ja kynä toimittivat samaa roolia.

Tiivistettynä, data on x-määrä tallennettua informaatiota.

Yksinkertainen data esiintyy jokapäiväisessä liikunta- ja urheilusuoritusten mittaamisessa. Oli se tehtyjen maalien lukumäärä ottelupöytäkirjassa, hypätyn pituuden määrittäminen mittanauhalla, juostun matkan kokonaisaika digitaalisesti/analogisesti kellotettuna, tai kokonaisharjoitustuntien merkintä harjoituspäiväkirjaan. Kaikki tämä on dataa, vaikkakaan ei itse numeroina kerro vielä minkäänlaista tarinaa.

Nykypäiväisen datan kohdalla astummekin jo askeleen pidemmälle, joka mutkistaa hieman tarjolla olevan informaation luonnetta. Otetaan esimerkiksi sykemittarit. Tässä tapauksessa ei ole enää kysymys ns. raakadatasta, jossa alkuperäinen signaali tallennetaan, vaan informaatio on jo valmiiksi suodatettu algoritmien läpi käyttäjäystävälliseksi luvuksi. Kun juostessaan käyttäjä tarkkailee sykemittariaan, näkyy näytöllä sykevyön elektrodien mittaaman sähköisen intensiteetin ja frekvenssin sijaan kaunis luku, joka kuvaa sen hetkistä sydämen lyöntitiheyttä minuuttia kohden. Käyttäjä joutuu siis luottamaan (tai olemaan luottamatta) jo prosessoituun dataan, ja että laitteen valmistanut tuottaja on varmistanut laitteen sensorien sekä algoritmin luotettavuuden minimoimalla virhemarginaalin.

Näin ollen kerätyn datan luotettavuus on äärimmäisen tärkeää, jotta datan kuvaavasta tai tilastollisesta analyysista voidaan tulkita yhtään mitään. Olemme nyt päässeet ensimmäisen vaiheen läpi, jossa olemme tallentaneet tarvittavan informaation, mutta emme tiedä vielä kerätyn informaation merkitystä. Seuraavaksi tarvitaan viitekehys.

Tiede

"Science: 1. A branch of knowledge conducted on objective principles involving the systematized observation of and experiment with phenomena, esp. concerned with the material and functions of the physical universe. 2 a. Systematic and formulated knowledge, esp. of a specified type or on a specified subject. b. The pursuit or principles of this. 3. An organised body of knowledge on a subject. 4. Skillful technique rather than strength or natural ability. 5. Archaic knowledge of any kind." [1]

Liikunnan ja urheilun saralla tieteellisen menetelmän pyrkimyksenä on tutkia objektiivisesti mm. yleisiä ja rajattuja ilmiöitä (esim. mikä on ikäsidonnainen leposyke miehillä ja naisilla?) tai harjoitusmenetelmien tehokkuutta (esim. kuinka paljon leposyke muuttuu 8-viikon pitkäkestoisen-matalan intensiteetin tai lyhytkestoisen-korkean intensiteetin kestävyysharjoittelun seurauksena?). Modernin tieteen filosofian arvostetuimpiin henkilöihin lukeutuva Karl Popper[2] arvioi väitteiden falsioitavuuden[3] (eng. falsiability) edustavan tieteen keskeistä ominaisuutta.

Iso määrä dataa ei välttämättä mahdollista korkeatasoista tieteellistä tutkimusta dataan liittyvää ilmiötä koskien. Tieteellisen näytön yleispätevän vahvuuden arvioimiseen, ja kääntäen näytön falsioitavuuteen, on sovellettu tutkimusmenetelmiä koskevaa hierarkiaa (kts. kuva 1). Esimerkiksi, jos tallentaisin oman 8-viikon harjoitusohjelmani matkalla menestyksekkääseen kestävyyskilpailusuoritukseen ja raportoisin että harjoittelin yhteensä 60 tuntia, joista 90% sykealueilla, jotka vastasivat 65-72% maksimisykkeestä ja loput harjoitusajasta yli 90% sykealueilla – niin ko. näyttö riittäisi yksittäiseen tapaustutkimukseen, jonka tieteellinen vahvuus olisi suhteellisen heikko. Kuitenkin saavuttamani menestys ja raportoimani positiiviset kokemukset harjoitusprosessista voisivat antaa aihetta tarkempaan tutkimukseen ko. harjoitusmenetelmää koskien.

Kuva 1. Tieteellisen näytön vahvuushierarkia 

Omat raportoimani tulokset ja kokemukset toimisivat tässä tapauksessa lähtolaukauksena laadukkaammalle tieteelliselle prosessille, jossa akateeminen tutkimusryhmä kävisi läpi tapaustutkimukseni, vertaisi menetelmiä ja tuloksia ensisijaisesti saman alueen meta-analyyseihin tai vähintään laadukkaisiin RCT-tutkimuksiin[6] (eng. Randomized controlled trials), ja muodostaisivat tieteellisen hypoteesin[4] (esim. polarisoitu kestävyysharjoittelu parantaa maksimaalista hapenottokykyä merkittävästi verrattaessa pelkkään korkean intensiteetin harjoitteluun aktiivikuntoilijoilla) tutkittavaksi. Ihanteellisessa tilanteessa hypoteesia tutkittaisiin nimenomaan RCT-koeasetelmassa (sisältäen kontrolliryhmän sekä vastakkaiset harjoitusryhmät) mahdollisimman laajalla osallistujamäärällä sekä verrannollisella populaatiolla (aktiivikuntoilijat). Johtuen yhtenevästä ja tarpeeksi laajasta osallistujaryhmästä yhdistettynä kontrolloituun koeasetelmaan, kerätty data myöhempää tilastollista analyysia varten on luotettavampaa kuin omat kontrolloimattomaan harjoitusasetelmaan liittyneet harjoitusdatat. Tutkimuksen mittauksessa käytettäisiin raakadataa, johon sovellettaisiin luotettavinta laskukaavaa (esim. maksimaalisen hapenottokyvyn määrittämisessä) - ja kaikki nämä raportoitaisiin julkisessa tutkimusjulkaisussa.

Kuva 2. Tieteellinen prosessi 

Tilastolliset analyysit ja tutkimusjulkaisut edellä kuvatuista koeasetelmista eri populaatioille kartuttavat tieteellistä informaatiopankkia koskien kyseistä harjoitusmenetelmää. Näiden karttuessa systemaattisten katsausjulkaisujen sekä meta-analyysien kautta pystytään arvioimaan kyseisen harjoitusmenetelmän tieteellistä vahvuutta tarkemmin.

Niille, jotka kokevat vielä tämänkin jälkeen että tieteellisestä tutkimuksesta voi tehdä keppihevosen mille tahansa omalle mieltymykselle/pakkomielteelle, suosittelen lukemaan yhdysvaltalaisen liikuntafysiologi Anoop Balachandran blogin aiheesta[5]. Näin ohjenuorana: jokainen valtamedian skuuppi uudesta vallankumouksellisesta yksittäistutkimuksesta ei välttämättä edusta vahvaa tieteellistä näyttöä, mutta tämä ei tarkoita ettei tieteellisestä tutkimuksesta voida hyötyä liikunta- ja urheiluvalmennuksessa yleisesti. Kunhan osataan haravoida näyttöä fiksusti läpi ja asettaa oikeaan perspektiiviin.

Tieteelliseen näyttöön perustuvat menetelmät

Palataan takaisin juoksuradan, hien ja epätoivoisen menestystarpeen sävyttämään maailmaan. Rikotaan näin aluksi yksi raskaimmista myyteistä: tieteelliseen näyttöön perustuvan valmennusohjelman soveltaminen ei ole tiedettä itsessään. Joten ao. kuvan skenaariosta ei ole pelkoa.

Vastaavasti ei ole myöskään ”pelkoa” että jokainen urheilija/kuntoilija/vasta-aloittelija reagoisi täsmälleen tieteellisesti pätevöitetyn harjoitusmenetelmän keskiarvojen mukaisesti, tai joissain tapauksissa pysyisi edes keskihajonnan sisällä. Toisaalta iso osa reagoi 'odotetusti', kun malli valitaan pätevän kriteeristön mukaisesti, mutta tästä vasta joukkueelle/ryhmälle/yksilölle optimaalisesti sopivan harjoitusmenetelmän luominen alkaa.

Yksilöllisen harjoitusadaptaatioon vaikuttavat muuttujat muodostavat valtavan laajan kokonaisuuden, aina täsmällisistä geeneistä ravintoon sekä harjoitusympäristöön, ja vaatii oman blogiartikkelin kokonaisuudessaan.

Jotta tuo yksilöllinen harjoitusadaptaatio voidaan määrittää suhteessa sovellettuun harjoitusmalliin/-ohjelmointiin, täytyy suorituskapasiteetin muutosta suhteessa lähtötilanteeseen/aiempiin ohjelmiin sekä tavoitteisiin arvioida. Esimerkiksi jos suorittaisin tuon 8-viikon kestävyysohjelman uudestaan mukautetusti soveltuvaan ja vahvaan tieteelliseen näyttöön perustuen, olisi tärkeätä mitata samoja, tai vahvasti verrannollisia, suoritusmuuttujia (esim. maksimaalinen hapenottokyky, mieluiten samalla menetelmällä) kuin vastaavissa tutkimuksissa – vähintään ennen ja jälkeen harjoitusohjelman. Tämän lisäksi valmennuksessa tulisi lisäksi suorittaa jatkuvaa adaptaatioseurantaa (esim. uni, ravinto, nesteytys, leposyke, HRV, subjektiivinen rasitus) verrattuna harjoituskuormaan - jälleen dataa järjestelmällisesti keräämällä.

Suoritusmittareista ja adaptaatioseurannasta kerätyn datan, ja tarkan kuvaavan sekä tilastollisen analyysin perusteella saadaan kavennettua yksilölle sopivaa menetelmää jakso jaksolta lähemmäksi optimaalista mallia. Tieteelliseen näyttöön perustuvan menetelmän avulla minimoidaan ainoastaan turhaa sokkoammuntaa, myyttejä ja loukkaantumisriskejä lähtötilanteessa. Laadukkaat valmentajat, fysiologit, fysioterapeutit ja muut toimijat silti tarvitsevat avoimet silmät ja korvat menetelmän onnistuneeseen muokkaamiseen tarpeiden mukaan.

Summa summarum – data, tiede ja tieteelliseen näyttöön perustuvat menetelmät ovat kolme eri asiaa, joista kaksi viimeistä ovat riippuvaisia ensimmäisestä (laatu: raaka vs. prossessoitu). Siinä missä datan määrä tulee vielä lisääntymään yhä enemmän tulevien innovaatioiden kautta, tulee laadukkaan valmennuksen eteen tehdä systemaattista ’siivilöintiä’, johon tiede voi tarjota omat etunsa.

Enemmän ei ole aina paremmin.

Lähteet

[1] The Concise Oxford Dictionary of Current English (1995), 9th Edition

[2] http://plato.stanford.edu/entries/popper/

  

[3] http://www.princeton.edu/~achaney/tmve/wiki100k/docs/Falsifiability.html

[4] http://en.wikipedia.org/wiki/Scientific_hypothesis

[5] http://www.exercisebiology.com/index.php/site/articles/studies_are_conflicting_so_i_dont_believe_in_scientific_studies/

[6] http://www.bmj.com/content/316/7126/201

Tähtiainesta turvallisesti etsimässä

Kun John F. Kennedy toukokuussa 1961 ilmoitti yhdysvaltalaisten astronauttien lähettämisestä Kuuhun, tuskin edes hän pystyi hahmottamaan seuraavan 50 vuoden aikana seurannutta kehitystä ja tapahtumaketjua. Nyt vuonna 2013 ihmiskunta liki kirjaimellisesti seisoo avaruuden reunalla, ainakin jos pohditaan miehitettyjen avaruuslentojen ja –matkustamisen yleistymistä. Jo yli viiden vuosikymmenen ajan on tarkasti valikoituja, koulutukseltaan, työkokemukseltaan sekä terveydentilaltaan soveltuvia, miehiä sekä naisia lähetetty joko maata kiertävälle radalle tai Kuuhun. Seuraavaksi vuorossa ovat kaupalliset ja liki kaikille (taloudellisten ehtojen puitteissa) avoinna olevat avaruusmatkat. Artikkeli pureutuu painottomuuden (Huom! Mikrogravitaatio tarkempi kuvaus) aiheuttamiin muutoksiin, riskeihin ja tulevaisuuden matkailussa huomioitaviin seikkoihin.

Palataksemme vielä ihmiskunnan innovatiivisimman, haasteellisimman ja menestyksekkäimmän projektin, Apollo-avaruusohjelman, lähtötilanteeseen, niin tietomme pitkän aikajakson vaikutuksista astronauttien terveyteen oli täysin hämärän peitossa. NASAn panokset Apollo-ohjelmassa olivat valtavat, koska ainoastaan Neuvostoliitto oli kerännyt todellista dataa fysio- ja psykologisista muutoksista avaruudessa, mutta tämä informaatio ei ollut avoinna heille tuolloin.

Itse asiassa koko ohjelmaa tuskin olisi edes pystytty julkistamaan ilman saksalaista ilmailu- ja avaruuslääketieteen tutkija tohtori Hubertus Strugholdia, joka palveli toisen maailmansodan aikana Luftwaffea Saksassa ja tuotiin vuonna 1947 Yhdysvaltoihin ”Operation Paperclip” välityksellä. Nazi-Saksan aikaisten keskitysleirien ”resursseja” häikäilemättä hyväksikäyttänyt Strughold tutkimusryhmineen ei liiemmin länsimaisten tutkimuksen eettisiä prinsiippejä tai komiteoita tutkimuksissaan soveltanut tai noudattanut. Kaikista sotarikossyytteistä livennyt Strughold kuitenkin omasi tuohon aikaan edistyneimmän näkemyksen painottomuuden aiheuttamista muutoksista ihmiskehossa, jonka toi myöhemmin Yhdysvaltojen ilmavoimien sekä NASAn käyttöön.

Miten Strughold ja myöhemmin muut tutkijat ympäri maailman keräsivät viitteellisiä tuloksia mikrograviaation aiheuttamista muutoksista, jos avaruuteen ei päässyt?

Suurimmaksi osaksi tulokset perustuivat maanpäällisiin painottomuussimulaatioihin kuten paraboliset lennot (akuutti painottomuus <20 sekuntia) -6° sänkylepo ja vesi-immersiot. Sänkylepomenetelmä on näistä käytetyin, vaikka tulokset eivät täysin vastaa vastaavia muutoksia (suuruudessaan) oikeassa painottomuudessa, avaruudessa. 

Fysiologiset muutokset

Yksinkertaistamalla voidaan olettaa ihmiskehon pyrkivän jatkuvasti taloudellisuuteen kaikissa toiminnoissaan - fysiologisten järjestelmien rasituksessa/käytössä – vastaavasti kuten autoa ajaessa pyritään säästämään polttoainetta optimoimalla teknologiset/ajokäyttäytymiseen liittyvät toiminnot.  Tämä tarkoittaa jatkuvaa eri fysiologisten järjestelmien sopeutumisprosessia suhteessa ympäristöön ja ulkoisiin ärsykkeisiin (esim. juokseminen tai muu fyysinen aktiviteetti).

Perusympäristömme kaikkialla maailmassa on 1G (9.81 m/s²) painovoima vaihtelevin ilmanlämpötiloin ja –painein (riippuen korkeuserosta merenpintaan). Tämä tarkoittaa että kehomme vastustaa passiivisesti jatkuvasti tuota maan vetovoimaa, suurimman osan ajasta ”jalat edellä”. Koska kävelemme kahdella jalalla (tai istuessa tuemme), niin on luonnollista että alavartalon lihaksisto ja luusto on tilavuudeltaan sekä mekaanisilta ominaisuuksiltaan ylävartaloa suurempi.

Matkustaessa avaruuteen loittonemme maan vetovoiman lähipiiristä, mikä vähentää merkittävästi kehomme altistumista tuolle ”passiiviselle mekaaniselle stressille”. Näin ollen lihaksisto, sydän- ja verenkiertoelimistö, luusto, hermosto, endokriinis- sekä neuro-vestibulaarinen järjestelmä oletettavasti* pyrkii taloudellisuuteen myös uudessa ympäristössä avaruudessa.

Seurauksena tästä suuri osa nesteistä ja verimassasta siirtyy jaloista kohti ylävartaloa, jonka myötä niin plasma- kuin verivolyymi vähenevät merkittävästi ensimmäisen 24 tunnin aikana avaruudessa. Lantion ja alaraajojen sisäisen sekä ulkoisen mekaanisen stressin vähenemisen johdosta luuston tiheys ja mineraalimassa, lihasmassa ja –voima (ynnä ääreishermoston toiminta), sekä solun sisäisten ja ulkoisten nesteiden määrä lähtee jyrkkään laskuun ensimmäisen viikon aikana. Edellä mainittujen muutosten myötä myös kehon massa (paino) laskee noin 3-4 % muutamassa päivässä, kun taas astronauttien pituus kasvaa (selkärangan välilevyjen laajentuminen). Plasma- ja verivolyymin väheneminen vaikuttaa osaltaan sydämen rakenteellisiin ja toiminnallisiin muutoksiin. Ensimmäisten vuorokausien aikana sydämen lyöntitiheys nousee johtuen verimassan vähenemisestä sekä katekoliamiinien (adrenaliini & noradrenaliini) lisääntyneestä esiintyvyydestä verenkierrossa. Vähentyneen verimassan ja alaraajojen pienentyneen verenkierron myötä myös sydämen iskutilavuus pienenee hiljalleen.

Lihaksiston ja sydämen rakenteelliset muutokset avaruudessa (mikrogravitaatio, ei totaalinen painottomuus) pienenevät suhteellisesti ajan myötä, mutta luuston massan jatkuva väheneminen (kuukausittain noin 1.6%) asettaa valtavat riskit ja ongelmat paluulle takaisin maan kamaralle. Pitkillä avaruusmatkoilla (>180 päivää) suurimmaksi riskitekijäksi terveyden kannalta muodostuu kosminen säteily, joka vaikuttaa syöpäsolujen lisääntymiseen kehossa. Euroopan avaruusjärjestön lääketieteellinen komitea onkin asettanut esim. kaavailulle Mars –matkalle ehdoksi ettei astronauttien syöpäriski saa kasvaa yli 6% tuon ko. matkan aikana. Nykyisellään tuota ehtoa ei pystytä vielä täyttämään (laskennallisesti) noin 500 vuorokauden Mars-matkan aikana. Useat julkiset ja yksityiset avaruusteknologian yritykset kehittelevät jatkuvasti tehokkaampia säteilysuojia miehitettyihin avaruusaluksiin.

 

Painava paluu Maahan

Suurimmat haasteet ja ongelmat astronauttien terveydelle kohdataan vasta välittömästi Maahan paluun yhteydessä. Ensimmäinen merkittävä toiminnallinen ongelma, jonka avaruusmatkailijat kohtaavat poistuessaan avaruussukkulasta/moduulista hoitohenkilökunnan avustamana, on kykenemättömyys seisoa omilla jaloillaan. Jalkojen ja keskivartalon tukilihaksiston rappeutuminen sekä verimassan matala volyymi osaltaan aiheuttavat nk. ortostaattisen intoleranssin, jossa aivojen verenkierto, ja sen seurauksena aivojen happitaso ei saavuta tarvittavaa tasoa, jolloin astronautit usein kokevat lukuisia pyörtymisiä pyrkiessään seisomaan. Osasyynä tähän on myös verenpainetta kontrolloivien painerefleksien ja –reseptoreiden akuutti epätoiminnallisuus sopeutuessaan maan painovoimaan. Etenkin lantion ja alaraajojen luuston tiheyden ja mineraalimassan alhainen taso nostavat murtumis- ja osteoporoosiriskiä, jonka takia mekaanista stressiä voidaan lisätä ainoastaan kevyesti asteittain.

Seuraavat puolitoista kuukautta nuo huonossa pystyasennossa, heikoilla ja huojuvilla jaloilla, hoippuvat avaruusmatkailijat pyritään harjoittamaan intensiivisellä harjoitusohjelmalla takaisin normaalikuntoon, jossa heidän motorinen suorituskyky sekä voima- ja kestävyystasot palautetaan mahdollisuuksien mukaan lähtötasoille. Avaruusmatkan pituudesta riippuen, ja aiemmin mainituista sydän- ja verenkiertoelimistön sekä alaraajan lihaksiston muutoksista johtuen, astronauttien maksimaalinen hapenottokyky (kestävyys) yleensä laskee noin 12%. Jokainen voi kuvitella millaiselta harjoittelu tuntuu kun on maannut vaikkapa kolme viikkoa sairaalassa – paitsi avaruudessa fyysinen kunto heikkenee yli kahden viikon matkoilla vielä merkittävästi enemmän.

Sanomattakin on selvää että vanhemmat ja pitkäaikaissairauksista kärsivät yksilöt joutuvat nykyisen informaation valossa suhteettoman riskin alaisuuteen jo pelkästään painottomuuden ja maan painovoiman aiheuttamien toiminnallisten muutosten takia. Tässä artikkelissa ehdimme ainoastaan raapaista monimutkaisen vyyhdin pintaa, eikä kaikkia fysiologisia, puhumattakaan psykologisista, muutoksista pystytty käymään läpi.

Tulevissa artikkeleissa pyrin esittelemään astronauttien ennen ja jälkeen käyttämiä harjoitusohjelmia ja –menetelmiä, sekä kertomaan enemmän avaruudessa tapahtuvan tutkimuksen tarjoamista teknologisista/lääketieteellisistä sovellusmahdollisuuksista.

Tähtiä kohti – harkitsevin askelin!

Lähde:

Pavy-Le Traon, A. et al. (2007) Eur J Appl Physiol, 101, 143-194

*Autonomista taloudellisuuden intentioita ei voida tällä hetkellä aukottomasti osoittaa tieteen menetelmin, joten sitä on tässä yhteydessä käytetty helposti hahmotettavana esimerkkinä ja loogisena päätelmänä.

Jyväskyläläinen valmennusmalli vs. palloilulajien vaatimukset

Viime viikolla matkustin 270 km pohjoiseen Helsingistä päästäkseni tunnustelemaan uusimpia innovaatioita, löytöjä ja tulkintoja liikuntatieteiden saralla. Päämääräni oli kuulla uusia näkemyksiä (mukaanlukien spekulatiivista keskustelua tutkimustuloksista) keskeisistä tekijöistä harjoitusadaptaatioiden ja kilpailusuoritusten suhteen, soveltaen ensisijaisesti pallopeleihin. Jälkeenpäin tuntemukseni tapahtumasta vastasi tilannetta, jossa minulle olisi annettu neljä kulmapalasta 300 palasen palapelistä, ja väitetty näiden paljastavan lopputuloksen (kokonaiskuvan) kannalta oleelliset tekijät lajista riippumatta. Kenties kausaliteettinen ajatteluni on vielä vajavaista…

Konferenssin tarkoituksena oli esittää nykyisen liikuntafysiologisen tutkimuksen kirkkaimmat jalokivet, ja hyödyntää tuota informaatiota käytännön sovelluksissa harjoitteluun. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui että ko. harjoitusmenetelmät on aikoinaan suunniteltu nk. suljetun taidon lajeihin (eng. closed skills), jolla viitataan lajeihin kuten juokseminen, hiihtäminen, uinti, pyöräily, mäkihyppy ja muut yleisurheilu- sekä yksilötalvilajit. Näitä lajeja voidaan myös kutsua ’fysiologisiksi’ lajeiksi viitaten maksimaalisen fyysisen suorituskyvyn tärkeyteen ja optimointiin, joka pyritään siirtämään ennaltamääriteltyyn motoriseen suoritukseen (esim. vapaatyylinen hiihto).   Parempi maksimaalinen hapenottokyky ja maksimivoimatasot auttavat merkittävästi myös tavoitteeksi asetettua optimaalista kilpailusuoritusta.

Painottakaamme nyt edellisessä lauseessa mainittua sanaa ”merkittävä”, kun valitaan vertailukohdaksi vaikkapa joukkuepalloilulajit. Joukkuepalloilulajit poikkeuksetta perustuvat yhteistyöhön, jossa joukkueellinen pelaajia pyrkii menestyksekkäästi toimittamaan pallon tai kiekon vastustajajoukkueen puolustamaan maaliin, koriin tai alueelle – samanaikaisesti ylläpitäen oman joukkueen puolustustoiminnot. Jokainen varmasti ymmärtää nopeasti ettei tällaisen toiminnan harjoittelussa tulisi olla ensimmäisenä prioriteettina yksilön oma suoritus, vaan yksilön suoritus osana joukkueen suoritusta.

Peli vaatii havainnointia, ja menestyksekkäästi toimiakseen, yhtäaikaista havainnointia pelaajien kesken. Tämä taas vaatii yhtenäistä tiedostamista (kognitio) tavoitellusta etenemismallista kentällä. Kaikki motoriset suoritukset palloilulajeissa ovat vauhdin kasvaessa yhä enemmän reaktiivista havainnointia harjoitteluiden liikemallien ja suoritusten pohjalta.

Kuinka priorisoidussa asemassa tulisi erillisten fyysisten harjoitteiden, kuten kestävyysintervalliharjoittelun tai maksimivoiman, olla joukkuepalloilulajeissa suhteessa muuhun harjoitteluun?

Happi palauttaa lihaksistoa nopeammin ja maksimaalinen, neuraalisesti optimoitu, voimantuotto edesauttaa liiketaloutta ja -tehoa. Tästä huolimatta tahdon haastaa ajattelumallin, jossa em. ominaisuuksia pidetään keskeisessä osassa kaikessa palloilulajiharjoittelussa (kuten konferenssissa suositeltiin suorasti tai epäsuorasti). Pelaajien tulisi ensisijaisesti pystyä tuottamaan keskenään onnistuneita reaktiivisia suoritusmalleja suhteessa vastustajan toimintaan. Tällöin harjoittelun tulee lähteä ihmisen keskustoiminnoista.

Prioriteettilista harjoittelun kannalta menisi itselläni kutakuinkin näin: 1) havainnoi nopeasti 2) tunnista nopeasti 3) sovella oikea toimintamalli nopeasti (harjoiteltu) 4) toimi yhdessä ja nopeasti. Edellä mainittu nopeus ei tosin liity millään tavalla periferialisiin (esim. lihaksisto ja sydän- ja verenkierto) adaptaatioihin, vaan visuomotoriseen ja kognitiiviseen suoritusnopeuteen.

Palatakseni aluksi mainittuihin palapelin kulmapalasiin. Nuo kulmapalaset, joita Jyväskylässä käytiin läpi, ovat laadukasta tutkimustietoa (CRT-tutkimuksia kaikki), mutta antavat lisäarvoa vasta kun palapelin keskeiset palaset ovat paikallaan. Nuo palaset koostuvat ihmisen psykofysiologisista keskustoiminnoista. Annan vihjeeksi kolme termiä toiminnan tutkimiseen: harjoitusmetodologia, aivot ja tiedostaminen. Haluan kuitenkin istuttaa tuossa konferenssissa esitellyt tutkimustulokset myös pallopelien harjoitteluun oikeassa suhteessa mukaan, joten tarvitsemme ns. integroidun analyysimallin psyko-fysiologisiin muutoksien tarkasteluun pallopeleissä.

Sitä odotellessa tutkikaa mm. FC Barcelonan yhteisiä 'käyttäytymismalleja', ja sen synnyttämää pelinopeutta.