Numerovalmentaja

Elämme kiihtyvää kvantifikaation (eng. quantification) aikakautta ympäri maailmaa.  Teknologian kehitys/massatuotanto ja internet-palvelut ovat mahdollistaneet laajemmalle ihmisjoukolle pääsyn käsiksi suurempaan informaatiovirtaan. Kasvanut informaatiotarjonta on luonut myös liikunta- ja urheilumarkkinoille uusia kehityssuuntia niin suorituskyvyn (urheilu) kuin terveydenkin (liikunta) parantamiseksi. Liekö informaation pursuava runsaus ja klikki-orientoitunut uutisointi, mutta useat termit ovat vaarallisesti sekoittuneet keskenään niin uutisoinnissa kuin web- sekä kenttätason keskustelussa - johtaen perusteettomiin uskomuksiin ja ennakkoluuloihin, joiden lopputuloksena on ollut nähtävissä järjettömiä vastakkainasetteluita. Järkeillään hetki ja tarkastellaan lähemmin muutamia avaintermejä.

Terminologian merkityksen ymmärrys on vähintään yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, kuin sen käyttö. Pyrkimykseni on tässä artikkelissa erotella lyhyesti ja ymmärrettävästi data, tiede ja tieteelliseen näyttöön perustuva menetelmä –käsitteet toisistaan, liikunta- sekä urheiluvalmennuksen näkökulmasta tarkasteltuna.  Luonnollisesti kaikkia vaikuttavia muuttujia ei ehditä käsittelemään yhdessä tiivistetyssä artikkelissa.

Data

"Data: 1. Known facts or things used as a basis for inference or reckoning. 2. Quantities or characters operated on by a computer etc. [plural of DATUM]" [1]

Yllä oleva, Oxfordin 18-vuotta vanhaan sanakirjapainokseen perustuva, englanninkielinen määrittely kuvaa dataa määrällisenä tai laadullisena informaationa, jota useimmiten käsitellään tietokoneen välityksellä. Tietokone, datan tallennus- ja käsittelyalustana, tosin on viimeisen puolen vuosisadan etuoikeus, jota ennen paperi ja kynä toimittivat samaa roolia.

Tiivistettynä, data on x-määrä tallennettua informaatiota.

Yksinkertainen data esiintyy jokapäiväisessä liikunta- ja urheilusuoritusten mittaamisessa. Oli se tehtyjen maalien lukumäärä ottelupöytäkirjassa, hypätyn pituuden määrittäminen mittanauhalla, juostun matkan kokonaisaika digitaalisesti/analogisesti kellotettuna, tai kokonaisharjoitustuntien merkintä harjoituspäiväkirjaan. Kaikki tämä on dataa, vaikkakaan ei itse numeroina kerro vielä minkäänlaista tarinaa.

Nykypäiväisen datan kohdalla astummekin jo askeleen pidemmälle, joka mutkistaa hieman tarjolla olevan informaation luonnetta. Otetaan esimerkiksi sykemittarit. Tässä tapauksessa ei ole enää kysymys ns. raakadatasta, jossa alkuperäinen signaali tallennetaan, vaan informaatio on jo valmiiksi suodatettu algoritmien läpi käyttäjäystävälliseksi luvuksi. Kun juostessaan käyttäjä tarkkailee sykemittariaan, näkyy näytöllä sykevyön elektrodien mittaaman sähköisen intensiteetin ja frekvenssin sijaan kaunis luku, joka kuvaa sen hetkistä sydämen lyöntitiheyttä minuuttia kohden. Käyttäjä joutuu siis luottamaan (tai olemaan luottamatta) jo prosessoituun dataan, ja että laitteen valmistanut tuottaja on varmistanut laitteen sensorien sekä algoritmin luotettavuuden minimoimalla virhemarginaalin.

Näin ollen kerätyn datan luotettavuus on äärimmäisen tärkeää, jotta datan kuvaavasta tai tilastollisesta analyysista voidaan tulkita yhtään mitään. Olemme nyt päässeet ensimmäisen vaiheen läpi, jossa olemme tallentaneet tarvittavan informaation, mutta emme tiedä vielä kerätyn informaation merkitystä. Seuraavaksi tarvitaan viitekehys.

Tiede

"Science: 1. A branch of knowledge conducted on objective principles involving the systematized observation of and experiment with phenomena, esp. concerned with the material and functions of the physical universe. 2 a. Systematic and formulated knowledge, esp. of a specified type or on a specified subject. b. The pursuit or principles of this. 3. An organised body of knowledge on a subject. 4. Skillful technique rather than strength or natural ability. 5. Archaic knowledge of any kind." [1]

Liikunnan ja urheilun saralla tieteellisen menetelmän pyrkimyksenä on tutkia objektiivisesti mm. yleisiä ja rajattuja ilmiöitä (esim. mikä on ikäsidonnainen leposyke miehillä ja naisilla?) tai harjoitusmenetelmien tehokkuutta (esim. kuinka paljon leposyke muuttuu 8-viikon pitkäkestoisen-matalan intensiteetin tai lyhytkestoisen-korkean intensiteetin kestävyysharjoittelun seurauksena?). Modernin tieteen filosofian arvostetuimpiin henkilöihin lukeutuva Karl Popper[2] arvioi väitteiden falsioitavuuden[3] (eng. falsiability) edustavan tieteen keskeistä ominaisuutta.

Iso määrä dataa ei välttämättä mahdollista korkeatasoista tieteellistä tutkimusta dataan liittyvää ilmiötä koskien. Tieteellisen näytön yleispätevän vahvuuden arvioimiseen, ja kääntäen näytön falsioitavuuteen, on sovellettu tutkimusmenetelmiä koskevaa hierarkiaa (kts. kuva 1). Esimerkiksi, jos tallentaisin oman 8-viikon harjoitusohjelmani matkalla menestyksekkääseen kestävyyskilpailusuoritukseen ja raportoisin että harjoittelin yhteensä 60 tuntia, joista 90% sykealueilla, jotka vastasivat 65-72% maksimisykkeestä ja loput harjoitusajasta yli 90% sykealueilla – niin ko. näyttö riittäisi yksittäiseen tapaustutkimukseen, jonka tieteellinen vahvuus olisi suhteellisen heikko. Kuitenkin saavuttamani menestys ja raportoimani positiiviset kokemukset harjoitusprosessista voisivat antaa aihetta tarkempaan tutkimukseen ko. harjoitusmenetelmää koskien.

Kuva 1. Tieteellisen näytön vahvuushierarkia 

Omat raportoimani tulokset ja kokemukset toimisivat tässä tapauksessa lähtolaukauksena laadukkaammalle tieteelliselle prosessille, jossa akateeminen tutkimusryhmä kävisi läpi tapaustutkimukseni, vertaisi menetelmiä ja tuloksia ensisijaisesti saman alueen meta-analyyseihin tai vähintään laadukkaisiin RCT-tutkimuksiin[6] (eng. Randomized controlled trials), ja muodostaisivat tieteellisen hypoteesin[4] (esim. polarisoitu kestävyysharjoittelu parantaa maksimaalista hapenottokykyä merkittävästi verrattaessa pelkkään korkean intensiteetin harjoitteluun aktiivikuntoilijoilla) tutkittavaksi. Ihanteellisessa tilanteessa hypoteesia tutkittaisiin nimenomaan RCT-koeasetelmassa (sisältäen kontrolliryhmän sekä vastakkaiset harjoitusryhmät) mahdollisimman laajalla osallistujamäärällä sekä verrannollisella populaatiolla (aktiivikuntoilijat). Johtuen yhtenevästä ja tarpeeksi laajasta osallistujaryhmästä yhdistettynä kontrolloituun koeasetelmaan, kerätty data myöhempää tilastollista analyysia varten on luotettavampaa kuin omat kontrolloimattomaan harjoitusasetelmaan liittyneet harjoitusdatat. Tutkimuksen mittauksessa käytettäisiin raakadataa, johon sovellettaisiin luotettavinta laskukaavaa (esim. maksimaalisen hapenottokyvyn määrittämisessä) - ja kaikki nämä raportoitaisiin julkisessa tutkimusjulkaisussa.

Kuva 2. Tieteellinen prosessi 

Tilastolliset analyysit ja tutkimusjulkaisut edellä kuvatuista koeasetelmista eri populaatioille kartuttavat tieteellistä informaatiopankkia koskien kyseistä harjoitusmenetelmää. Näiden karttuessa systemaattisten katsausjulkaisujen sekä meta-analyysien kautta pystytään arvioimaan kyseisen harjoitusmenetelmän tieteellistä vahvuutta tarkemmin.

Niille, jotka kokevat vielä tämänkin jälkeen että tieteellisestä tutkimuksesta voi tehdä keppihevosen mille tahansa omalle mieltymykselle/pakkomielteelle, suosittelen lukemaan yhdysvaltalaisen liikuntafysiologi Anoop Balachandran blogin aiheesta[5]. Näin ohjenuorana: jokainen valtamedian skuuppi uudesta vallankumouksellisesta yksittäistutkimuksesta ei välttämättä edusta vahvaa tieteellistä näyttöä, mutta tämä ei tarkoita ettei tieteellisestä tutkimuksesta voida hyötyä liikunta- ja urheiluvalmennuksessa yleisesti. Kunhan osataan haravoida näyttöä fiksusti läpi ja asettaa oikeaan perspektiiviin.

Tieteelliseen näyttöön perustuvat menetelmät

Palataan takaisin juoksuradan, hien ja epätoivoisen menestystarpeen sävyttämään maailmaan. Rikotaan näin aluksi yksi raskaimmista myyteistä: tieteelliseen näyttöön perustuvan valmennusohjelman soveltaminen ei ole tiedettä itsessään. Joten ao. kuvan skenaariosta ei ole pelkoa.

Vastaavasti ei ole myöskään ”pelkoa” että jokainen urheilija/kuntoilija/vasta-aloittelija reagoisi täsmälleen tieteellisesti pätevöitetyn harjoitusmenetelmän keskiarvojen mukaisesti, tai joissain tapauksissa pysyisi edes keskihajonnan sisällä. Toisaalta iso osa reagoi 'odotetusti', kun malli valitaan pätevän kriteeristön mukaisesti, mutta tästä vasta joukkueelle/ryhmälle/yksilölle optimaalisesti sopivan harjoitusmenetelmän luominen alkaa.

Yksilöllisen harjoitusadaptaatioon vaikuttavat muuttujat muodostavat valtavan laajan kokonaisuuden, aina täsmällisistä geeneistä ravintoon sekä harjoitusympäristöön, ja vaatii oman blogiartikkelin kokonaisuudessaan.

Jotta tuo yksilöllinen harjoitusadaptaatio voidaan määrittää suhteessa sovellettuun harjoitusmalliin/-ohjelmointiin, täytyy suorituskapasiteetin muutosta suhteessa lähtötilanteeseen/aiempiin ohjelmiin sekä tavoitteisiin arvioida. Esimerkiksi jos suorittaisin tuon 8-viikon kestävyysohjelman uudestaan mukautetusti soveltuvaan ja vahvaan tieteelliseen näyttöön perustuen, olisi tärkeätä mitata samoja, tai vahvasti verrannollisia, suoritusmuuttujia (esim. maksimaalinen hapenottokyky, mieluiten samalla menetelmällä) kuin vastaavissa tutkimuksissa – vähintään ennen ja jälkeen harjoitusohjelman. Tämän lisäksi valmennuksessa tulisi lisäksi suorittaa jatkuvaa adaptaatioseurantaa (esim. uni, ravinto, nesteytys, leposyke, HRV, subjektiivinen rasitus) verrattuna harjoituskuormaan - jälleen dataa järjestelmällisesti keräämällä.

Suoritusmittareista ja adaptaatioseurannasta kerätyn datan, ja tarkan kuvaavan sekä tilastollisen analyysin perusteella saadaan kavennettua yksilölle sopivaa menetelmää jakso jaksolta lähemmäksi optimaalista mallia. Tieteelliseen näyttöön perustuvan menetelmän avulla minimoidaan ainoastaan turhaa sokkoammuntaa, myyttejä ja loukkaantumisriskejä lähtötilanteessa. Laadukkaat valmentajat, fysiologit, fysioterapeutit ja muut toimijat silti tarvitsevat avoimet silmät ja korvat menetelmän onnistuneeseen muokkaamiseen tarpeiden mukaan.

Summa summarum – data, tiede ja tieteelliseen näyttöön perustuvat menetelmät ovat kolme eri asiaa, joista kaksi viimeistä ovat riippuvaisia ensimmäisestä (laatu: raaka vs. prossessoitu). Siinä missä datan määrä tulee vielä lisääntymään yhä enemmän tulevien innovaatioiden kautta, tulee laadukkaan valmennuksen eteen tehdä systemaattista ’siivilöintiä’, johon tiede voi tarjota omat etunsa.

Enemmän ei ole aina paremmin.

Lähteet

[1] The Concise Oxford Dictionary of Current English (1995), 9th Edition

[2] http://plato.stanford.edu/entries/popper/

  

[3] http://www.princeton.edu/~achaney/tmve/wiki100k/docs/Falsifiability.html

[4] http://en.wikipedia.org/wiki/Scientific_hypothesis

[5] http://www.exercisebiology.com/index.php/site/articles/studies_are_conflicting_so_i_dont_believe_in_scientific_studies/

[6] http://www.bmj.com/content/316/7126/201

Huuto pelikeskeisen kulttuurin puolesta

Pelaaminen ja kilvoittelu ovat uskoakseni syvällä ihmisen luonteessa. Joukkuelajit, yksilölajien ohella, mahdollistavat näiden haastavien ”leikkien” jatkumisen lapsuusiästä aina pitkälle aikuisikään. Peleistä löytyy yleensä hyvinkin yksinkertaisia päätavoitteita kuten: pallon toimittaminen maaliin, korirenkaasta läpi, tai vastustajasta ohi ennaltamäärätylle alueelle. Siinä missä joissain yleisurheilulajeissa (esim. kuulantyöntö) suoritus perustuu välineen ja suorittajan suhteeseen, on pallopelien pelaaminen moniulotteisempaa, koska välineen, maalin ja suorittajan väliin astuu mukautuva muuttuja: vastustaja. Suomalaisessa, usein yksilölajeista kopioiduista, fragmentoiduissa valmennusmalleissa vastustajan keskeinen merkitys suorituksen lopputuloksen kannalta on unohdettu tai välinpitämättömästi sivuutettu. Päätänkin nyt ampua itseäni oman ammattikuntani ohella jalkaan ja esittää valmennussisältöä kohtaan kritiikkiä tämänkertaisessa artikkelissa.

Aloitetaan empiirisillä huomioilla. Palataan näin ollen ajassa 12 vuotta taaksepäin, jolloin erittäin nuorena valmentajana astuin jalkapallovalmennuksen ihmeelliseen maailmaan. En tiennyt mitään, luulin tietäväni jotain ja halusin tietää kaiken. Luonnollisin valinta oli täten osallistua Suomen Palloliiton järjestämiin valmentajakoulutuksiin alkaen silloiselta D-valmentajakurssilta. Tämä ensimmäinen koulutustaso oli jaettu neljään osioon: taidon opettaminen (1), taitavuus (2), maalivahtivalmennus (3) ja pelikäsityksen opettaminen (4). Menemättä yksityiskohtiin, opin pääasiallisesti ainoastaan lukemattoman määrän erilaisia harjoitteita, joista harva sisälsi vastustajia tai realistista simulaatiota pelissä tapahtuvista tilanteista. Kaikki oli pilkottua. Tämän lisäksi meille tatuoitiin verkkokalvoille ja mieleen käsitys ”teknisen suorituskyvyn” merkityksestä jalkapalloilijan laadun määritelmänä sekä tietysti liikunnallisen lahjakkuuden/harjoittelun tärkeydestä. Pompittiin esteiden yli, väisteltiin matalia kartioita, syötettiin palloa seisovalle parille, tuijotettiin palloja/jalkoja kun yritettiin ’kesyttää’ palloa. Mutta. Ei pelattu juurikaan. Eikä varsinkaan puhuttu pelistä.

Nuorena miehenalkuna olin vielä erittäin epävarma identiteettini sekä toimintani suhteen. Hain ja turvauduin malleihin. Apinoin vanhempia auktoriteetteja, joiden harjoitteita suoranaisesti kopioin ja sovelsin omiin valmennustarpeisiinne. Uskoin naivisti ja vilpittömästi, jos pystyn tarjoamaan 600-1000 pallokosketusta harjoitusta kohden, kehitän parempia pelaajia. Vuoteen 2007 asti kehitin tätä teknisen harjoitussuorittamisen jatkuvasti eteenpäin – arvioin, analysoin, katsoin videoita, luin lisää, kysyin, keskustelin ja paransin mallia entisestään. Mikä oli lopputulos?

Luultavasti pilasin usean kymmenen innokkaan, sekä osan tapauksessa lahjakkaan, poikalapsen mahdollisuuden kasvaa ammattilaisjalkapalloilijaksi. Kaikessa karuudessaan olin jonkinasteinen pseudovalmentaja – komentaja ja neuvoja – mutten missään nimessä opettaja. En valjastanut pelaajia tarpeeksi laadukkaasti vastaamaan pelin haasteisiin, ohjaamalla heitä johdonmukaisesti ratkaisemaan pelin sisäisiä ongelmia. Valmensin mukamas auktoriteetilla, käskyttämisellä, aggressiivisella neuvomisella, mutta jätin pelaajat yksin kentälle. Yksin epäonnistumaan ja kehtasin vielä torua heitä keskittymisen puutteesta. Nojasin luottamukseni liialti yksittäisiin otteluihin, joissa peli rullasi. Pelaajiani ei kuitenkaan ollut opetettu mukautumaan erilaisiin tilanteisiin muuta kuin videoita katselemalla ja kertomalla. Heidän aivonsa eivät olleet tarpeeksi muokkautuneita pelikeskeisen harjoittelun tuloksena ratkaisemaan automaatiotasolla pelin ja vastustajan asettamia ongelmia.

Vasta ulkomailla matkustaessa ja opiskellessa filosofiani murtui sekä uudistui täysin. Ymmärsin kuinka fragmentoitu lähestymistapani ei palvellut laisinkaan pallopelin ydinaluetta: pelaamista. Jokainen penkkiurheilija tai urheilufani, jonka mielestä suurin osa suomalaisten pelaajien pelissä tapahtuvien virheiden syistä kantautuu keskittymisen puutteesta, ”perusteknisistä puutteista” tai ”henkisen kovuuden/tahdon” alhaisesta tasosta, tulisi seurata usean juniorijoukkueen harjoittelua/pelaamista ulkopuolisena puoli vuotta, ja sen jälkeen peilata kirjoitustani vastaan. Väitän, että suurin osa huomaa saman ongelmakohdan hyvin nopeastikin. Eihän tämä lopulta allekirjoittaman synnyttämä ajatus ole.

Miten eteenpäin? Sain kipinän ko. artikkelin kirjoittamiseen kuullessani että Suomen Palloliiton eräällä valmennuskurssilla oli lauottu vielä vuonna 2012 että fysiikan kehittäminen on helpompaa, ja täten kannattavampaa, kuin pelikäsityksen opettaminen. Vaikka kommentin laukoja oli oikeassa lausumassaan, niin se oli silti allekirjoittaneen mielestä pelkurimainen ja edesvastuuton. Pitäisihän minun itsenikin saarnata liikuntafysiologisen koulutuksen omaavana irrallisen fysiikkaharjoittelun puolesta, mutta tieteellinen ja pallopelikeskeinen kirjallisuus nykyisellään paljastaa että se olisi turhamaista.

Pelaaminen on lopulta yhteisten tilanne- ja ärsykesidonnaisten käyttäytymismallien onnistunutta omaksumista kentällä. Samanaikaisesti, kollektiivisesti. Kaikki tapahtuu sekunnin murto-osissa näköhermon ja aivoihin ”tallennettujen” reaktiivisten toimintamallien mukaisesti. Onnistuakseen tulisi tarpeeksi monen kentällä olevan pelaajan neuronit sinkoutua motorisessa aivokerroksessa samansuuntaisesti samoihin aikoihin. Siitä on ihailemasi Barcelona ja Real Madrid tehty – ei paremmista vatsalihasliikkeistä, penkkipunnerruksesta, tai ponnauttelutuloksista. Pelaamisesta.

Pelaamisen opettamisesta voisi ja pitäisi kirjoittaa vieläkin enemmän. Tämä blogikirjoitus ei tarkoita kaikkien fyysis-motoristen harjoitteiden pois pudottamista. Tarkoituksena on vain kyseenalaistaa nykyinen hajautettu fokusointi ja ohjata toimintaa lähemmäs peliä. Aikaa yhdessä pallopelijoukkueiden kanssa on vain rajoitetusti, joten pidä ydinasia keskeisesti esillä joka tapahtumassa, muuten vaikutus pelaajiin ei ole tarpeeksi merkittävä. Opeta pelaajat ratkomaan ongelmia kevyesti ohjaavalla, ja harjoitteiden sisään piilotetuilla rakenteilla, sen sijaan että heistä tehdään valmentajan sanomisia toistelevia papukaijoja. Papukaijatkaan, kaikessa vaikuttavuudessaan, eivät ymmärrä toistamansa merkitystä.

Kokonaisvaltainen valmennus, ja sen komponentit rakentuvat pelin sisältä ulospäin, toimien suoritusta vahventavina tekijöinä - ei mitättömiä mittaustuloksia vahventavina tekijöinä. Pelataan pelimme paremmaksi!

Peace and out!

Tehokkaan harjoittelun jäljillä

Liikunta- ja urheilumaailmassa on pitkään elänyt vahvana myyttinä oletus syy-seuraussuhteesta kovan harjoittelun ja yksilön/urheilijan kehittymisen välistä. Jo pelkästään määritelmä "kova harjoittelu" johtaa useat toimijat ja tekijät täysin väärille poluille. Kova harjoittelun –myytille on myös olemassa useissa yhteyksissä selkeä peruste. Tämä sudenkuoppa, joka tulee esille jo ennen toteutusta, on selkeästi mitattavien ja aikataulullisesti määrittelyiden tavoitteiden puute. Useasti tavoitteet ovat täysin abstrakteja ja epärealistisia, jolloin niitä ei edes kyetä yhdistämään suoritettavaan harjoitusohjelmaan.  Näin ollen tuloksena on päämäärätön toiminta ja/tai turhautuminen ylivoimaisen haasteen edessä. Kova harjoittelu edustaakin enemmän tehokasta myyntipuhetta kuin valmennustoimintaa.

Ihminen on siunattu (ajoittain myös kirottu) tiedostavan ajatteluprosessin jalolla kyvyllä. Toimintamme perustuu malleihin, jotka on rationalisoitu mielessämme toteuttamaan perusteiden ja taloudellisuuden prinsiippejä. Toisinsanoen mielemme suorastaan janoaa ’oikopolkujen’ löytämistä kiertoteiden välttämiseksi.

 

Miten tämä sitten liittyy harjoitteluun ja etenkään kovaan harjoitteluun millään tavalla?

 

Mitä vaativampi tehtävä (esim. harjoitus-/ravinto-ohjelma) yksilöllä on edessään, sitä tärkeämpää hänelle on tiedostaa menetelmien, määrien, intensiteettien ja toistojen päämäärä. Tavalla, jonka yksilö pystyy vaivattomasti yhdistämään käytännön tehtäviin eikä vain abstrakteihin ajatuksiin, kuten ”olla paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin”. Jos tavoitteesta ei pysty ottamaan kiinni, on riski harjoitusmotivaation ja –toteutuksen laskulle suuri. Puhtaasti abstraktit tavoitteet aliarvioivat ihmisen rationaalisen ajatteluprosessin olemassaoloa. Harjoittelun kovuus ei määritelmänä merkitse mitään, joten se ei ole sovellettava menetelmä, mittari, eikä tavoite. Yksilölle tulee tarjota pitoa harjoitteluun, joka tarkoittaa seurattavia muuttujia – oli nämä sitten juoksumatkoja, harjoitteluaikoja, harjoitusintensiteettejä (vastus tai nopeus), toistojen määriä ja palautumisaikoja.

 

Ennen kaikkea harjoittelijan tulee tietää miksi hän tekee ko. tavalla asioita. Jos hän ei kykene itsellensä perustelemaan kirkkaasti ko. harjoitusmenetelmien ja määrien seurausta, ei hän myöskään harjoittele täydellä teholla. Aivan. Teholla.

 

Oli jaksokohtaisena tavoitteena sitten rasvaprosentin lasku, alaraajojen voimatasojen nosto tai spesifin urheilusuorituksen kohentaminen (esim. enemmän voitettuja kaksinkamppailuja maassa/ilmassa jalkapallopelin aikana), tulee harjoittelun ja menetelmien tehoa mitata suhteessa juuri tuohon tavoitteeseen tai sen rinnalle asetettuihin osatavoitteisiin. Konkreettinen määrittely on kaiken pohja. Uskoakseni näiden tavoitteiden (mitattavien!) puuttuminen usean yksilön harjoittelusta on osaksi alan ihmisten suorittamaa oman pesän suojelua. Vaikka jokainen toimija omasta mielestä omaakin hopeisen luodin tuloksien tekemiselle, ei tämä kuitenkaan ilmene konkreettisina tavoitteena. Vastuun pakoilua?

Luonnollisesti kaikkea arvokasta ei pysty täysin mittaamaan, eikä tämän artikkelin tarkoituksena ole aliarvoida abstraktien tavoitteiden merkitystä isossa kuvassa. Määritelmät kuten 'hyvinvointi' ovat monitasoisia ja subjektiivisa käsitteitä, joiden merkitys on kuitenkin ihmisille usein valtava. Konkreettiset tavoitteet osana harjoitusohjelmaa kuitenkin antavat suuremmat siivet abstraktien tavoitteiden olemassaololle kun pystytään seuraamaan yksilöllistä kehitystrendiä ja luomaan selkeämpiä mielikuvia nykytilanteesta.

 

advitamhealth.org