Huuto pelikeskeisen kulttuurin puolesta

Pelaaminen ja kilvoittelu ovat uskoakseni syvällä ihmisen luonteessa. Joukkuelajit, yksilölajien ohella, mahdollistavat näiden haastavien ”leikkien” jatkumisen lapsuusiästä aina pitkälle aikuisikään. Peleistä löytyy yleensä hyvinkin yksinkertaisia päätavoitteita kuten: pallon toimittaminen maaliin, korirenkaasta läpi, tai vastustajasta ohi ennaltamäärätylle alueelle. Siinä missä joissain yleisurheilulajeissa (esim. kuulantyöntö) suoritus perustuu välineen ja suorittajan suhteeseen, on pallopelien pelaaminen moniulotteisempaa, koska välineen, maalin ja suorittajan väliin astuu mukautuva muuttuja: vastustaja. Suomalaisessa, usein yksilölajeista kopioiduista, fragmentoiduissa valmennusmalleissa vastustajan keskeinen merkitys suorituksen lopputuloksen kannalta on unohdettu tai välinpitämättömästi sivuutettu. Päätänkin nyt ampua itseäni oman ammattikuntani ohella jalkaan ja esittää valmennussisältöä kohtaan kritiikkiä tämänkertaisessa artikkelissa.

Aloitetaan empiirisillä huomioilla. Palataan näin ollen ajassa 12 vuotta taaksepäin, jolloin erittäin nuorena valmentajana astuin jalkapallovalmennuksen ihmeelliseen maailmaan. En tiennyt mitään, luulin tietäväni jotain ja halusin tietää kaiken. Luonnollisin valinta oli täten osallistua Suomen Palloliiton järjestämiin valmentajakoulutuksiin alkaen silloiselta D-valmentajakurssilta. Tämä ensimmäinen koulutustaso oli jaettu neljään osioon: taidon opettaminen (1), taitavuus (2), maalivahtivalmennus (3) ja pelikäsityksen opettaminen (4). Menemättä yksityiskohtiin, opin pääasiallisesti ainoastaan lukemattoman määrän erilaisia harjoitteita, joista harva sisälsi vastustajia tai realistista simulaatiota pelissä tapahtuvista tilanteista. Kaikki oli pilkottua. Tämän lisäksi meille tatuoitiin verkkokalvoille ja mieleen käsitys ”teknisen suorituskyvyn” merkityksestä jalkapalloilijan laadun määritelmänä sekä tietysti liikunnallisen lahjakkuuden/harjoittelun tärkeydestä. Pompittiin esteiden yli, väisteltiin matalia kartioita, syötettiin palloa seisovalle parille, tuijotettiin palloja/jalkoja kun yritettiin ’kesyttää’ palloa. Mutta. Ei pelattu juurikaan. Eikä varsinkaan puhuttu pelistä.

Nuorena miehenalkuna olin vielä erittäin epävarma identiteettini sekä toimintani suhteen. Hain ja turvauduin malleihin. Apinoin vanhempia auktoriteetteja, joiden harjoitteita suoranaisesti kopioin ja sovelsin omiin valmennustarpeisiinne. Uskoin naivisti ja vilpittömästi, jos pystyn tarjoamaan 600-1000 pallokosketusta harjoitusta kohden, kehitän parempia pelaajia. Vuoteen 2007 asti kehitin tätä teknisen harjoitussuorittamisen jatkuvasti eteenpäin – arvioin, analysoin, katsoin videoita, luin lisää, kysyin, keskustelin ja paransin mallia entisestään. Mikä oli lopputulos?

Luultavasti pilasin usean kymmenen innokkaan, sekä osan tapauksessa lahjakkaan, poikalapsen mahdollisuuden kasvaa ammattilaisjalkapalloilijaksi. Kaikessa karuudessaan olin jonkinasteinen pseudovalmentaja – komentaja ja neuvoja – mutten missään nimessä opettaja. En valjastanut pelaajia tarpeeksi laadukkaasti vastaamaan pelin haasteisiin, ohjaamalla heitä johdonmukaisesti ratkaisemaan pelin sisäisiä ongelmia. Valmensin mukamas auktoriteetilla, käskyttämisellä, aggressiivisella neuvomisella, mutta jätin pelaajat yksin kentälle. Yksin epäonnistumaan ja kehtasin vielä torua heitä keskittymisen puutteesta. Nojasin luottamukseni liialti yksittäisiin otteluihin, joissa peli rullasi. Pelaajiani ei kuitenkaan ollut opetettu mukautumaan erilaisiin tilanteisiin muuta kuin videoita katselemalla ja kertomalla. Heidän aivonsa eivät olleet tarpeeksi muokkautuneita pelikeskeisen harjoittelun tuloksena ratkaisemaan automaatiotasolla pelin ja vastustajan asettamia ongelmia.

Vasta ulkomailla matkustaessa ja opiskellessa filosofiani murtui sekä uudistui täysin. Ymmärsin kuinka fragmentoitu lähestymistapani ei palvellut laisinkaan pallopelin ydinaluetta: pelaamista. Jokainen penkkiurheilija tai urheilufani, jonka mielestä suurin osa suomalaisten pelaajien pelissä tapahtuvien virheiden syistä kantautuu keskittymisen puutteesta, ”perusteknisistä puutteista” tai ”henkisen kovuuden/tahdon” alhaisesta tasosta, tulisi seurata usean juniorijoukkueen harjoittelua/pelaamista ulkopuolisena puoli vuotta, ja sen jälkeen peilata kirjoitustani vastaan. Väitän, että suurin osa huomaa saman ongelmakohdan hyvin nopeastikin. Eihän tämä lopulta allekirjoittaman synnyttämä ajatus ole.

Miten eteenpäin? Sain kipinän ko. artikkelin kirjoittamiseen kuullessani että Suomen Palloliiton eräällä valmennuskurssilla oli lauottu vielä vuonna 2012 että fysiikan kehittäminen on helpompaa, ja täten kannattavampaa, kuin pelikäsityksen opettaminen. Vaikka kommentin laukoja oli oikeassa lausumassaan, niin se oli silti allekirjoittaneen mielestä pelkurimainen ja edesvastuuton. Pitäisihän minun itsenikin saarnata liikuntafysiologisen koulutuksen omaavana irrallisen fysiikkaharjoittelun puolesta, mutta tieteellinen ja pallopelikeskeinen kirjallisuus nykyisellään paljastaa että se olisi turhamaista.

Pelaaminen on lopulta yhteisten tilanne- ja ärsykesidonnaisten käyttäytymismallien onnistunutta omaksumista kentällä. Samanaikaisesti, kollektiivisesti. Kaikki tapahtuu sekunnin murto-osissa näköhermon ja aivoihin ”tallennettujen” reaktiivisten toimintamallien mukaisesti. Onnistuakseen tulisi tarpeeksi monen kentällä olevan pelaajan neuronit sinkoutua motorisessa aivokerroksessa samansuuntaisesti samoihin aikoihin. Siitä on ihailemasi Barcelona ja Real Madrid tehty – ei paremmista vatsalihasliikkeistä, penkkipunnerruksesta, tai ponnauttelutuloksista. Pelaamisesta.

Pelaamisen opettamisesta voisi ja pitäisi kirjoittaa vieläkin enemmän. Tämä blogikirjoitus ei tarkoita kaikkien fyysis-motoristen harjoitteiden pois pudottamista. Tarkoituksena on vain kyseenalaistaa nykyinen hajautettu fokusointi ja ohjata toimintaa lähemmäs peliä. Aikaa yhdessä pallopelijoukkueiden kanssa on vain rajoitetusti, joten pidä ydinasia keskeisesti esillä joka tapahtumassa, muuten vaikutus pelaajiin ei ole tarpeeksi merkittävä. Opeta pelaajat ratkomaan ongelmia kevyesti ohjaavalla, ja harjoitteiden sisään piilotetuilla rakenteilla, sen sijaan että heistä tehdään valmentajan sanomisia toistelevia papukaijoja. Papukaijatkaan, kaikessa vaikuttavuudessaan, eivät ymmärrä toistamansa merkitystä.

Kokonaisvaltainen valmennus, ja sen komponentit rakentuvat pelin sisältä ulospäin, toimien suoritusta vahventavina tekijöinä - ei mitättömiä mittaustuloksia vahventavina tekijöinä. Pelataan pelimme paremmaksi!

Peace and out!