Paljastan tässä uusimassa blogikirjoituksessa ’mullistavan’
maailmanlaajuisen salaisuuden, joka ilmenee voimakkaasti etenkin länsimaisissa
hyvinvointivaltioissa kuten Suomi. Olemme erehtyneet juomaan nuoruuden lähteen
sijaan pitkäikäisyyden lähteestä. Tai tarkemmin ottaen, syömään. Melkeinpä joka
ikinen päivä viimeisinä 20-40 elinvuotena. Joku pitkäkyntinen on nimittäin
onnistunut vakuuttamaan suurimman osan kansasta uskomaan että pitkäikäisyyden
lähde sijaitsee apteekissa lääkärin kirjoittamaa reseptiä vastaan, ja että
suurimman osan meistä tulisi kuolla pitkäaikaissairauksiin kuten sydän- tai
verisuonitautiin, aineenvaihdunnallisiin sairauksiin, syöpään, tai jopa tuki-
ja liikuntaelinsairauteen. Valitettavasti, parahin lukija, olet uskoakseni
lukenut tässä tapauksessa kenties väärän sadun.
Maailman terveysjärjestö, WHO, julkaisee noin neljän vuoden
välein katsauksen johtavista kuolemansyistä ja kuolleisuusriskeistä eri
maanosissa ja valtioluokituksissa. Tässä katsannossa termi ’hyvinvointivaltio’
koskeekin ainoastaan sosioekonomista tilaa ennemmin kuin kansalaisten
hyvinvointia ja terveyttä. Johtavana kuolleisuuden riskinä länsimaisissa
valtioissa on sydän- ja verisuonisairaudet kuten sepelvaltimotauti,
arteroskleroosi ja korkea verenpaine, jotka usein myös ovat sidoksissa
toisiinsa. Suomessa nykyisellään noin puoli miljoonaa ihmistä vastaanottaa
KELAn tukea lääkärin määräämiin verenpainelääkityksiin vuosittain.
Toisinsanoen, melkein kymmenen prosenttia koko kansasta!
Kansainvälisesti merkittävän osoituksen sydän- ja
verisuonitautien suhteellisesta kasvusta kuolleisuusriskien kärkeen antaa
yhdysvaltalainen tilasto (Morbidity and
Mortality Weekly Report, 1999), joka näyttää massiivisen muutoksen
viimeisen 100 vuoden ajalta. Vaikka lääketieteellinen kehitys ja johdonmukaiset
rokotusohjelmat ovat auttaneet kitkemään infektiotautien kuolemia merkittävästi
on suhteellinen kehitys kuitenkin hälyttävää. Voin myös paljastaa ettei 100
vuotta sitten syöty kevyttuotteita säännöllisesti. Miksi muutos?
Toinen esimerkki Suomessa vallitsevasta hälyttävästä
kehityksestä pitkäaikaissairauksien osalta on tyyppi II diabeteksen
yleistyminen ja jatkuva tilastollinen kasvu. Lyhyesti, tyyppi I diabetes
nähdään nykytutkimuksen osoittamien tuloksien perusteella enemmänkin
periytyvänä sairautena kun taas tyyppi II on vahvasti leimautunut
elämäntapasairaudeksi, joka näkyy korkeina verensokeriarvoina, jonka pohjalta
kehittyy ns. insuliiniresistanssi soluissa.
Minkä takia lukijan
tulisi sen enempää em. tilastoista ja kehityksestä välittää, jos oma
terveyskäyttäytyminen ei ole prioriteettilistalla muutenkaan kärkisijoilla?
Siinä tapauksessa voidaankin viitata sanontaan ’Money talks’. Suomeen on
kehitetty upea sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa terveydenhuollon jokaiselle
kansalaiselle tulotasosta riippumatta. Valitettavasti kansantaloudellisesti
pitkäaikaissairauksista on tulossa valtava rasite ja menoerä. Viimeisen 15
vuoden terveydenhuoltotilastot (kts. ao. taulukko) osoittavat mitkä kuluerät
ovat kasvaneet merkittävästi: erikoissairaanhoito ja lääkkeet. Tämän tilaston
kun yhdistää pitkäaikaissairauksien kehityskäyrään voidaan ennustaa tulevina
vuosikymmeninä vieläkin räjähdysmäisempää kasvua terveydenhuollon kuluissa.
Kunnallisvaaleissa poliitikot toivat (osaksi vain
vaalilauseina) esille ennaltaehkäisevän terveyskäyttäytymisen ja informaation
tarvetta. Tarve on todellinen ja akuutti. Usein ihmiset argumentoivat
ruokakulujen kasvulla syitä olla ostamatta laadukkaita ja kalliimpia
raaka-aineita. Toisaalta useat näistä henkilöistä myös asenteensa ja lyhytnäköisyytensä
takia voivat tulevaisuudessa altistua valtaville lääkekustannuksille, vieläpä
eläkeiässä. Kuinka kalliita ne orgaanisesti tuotetut liha- ja viljatuotteet
lopulta ovatkaan kun vaakakupissa painaa tulevaisuuden lääketieteellisen
hoidon/lääkityksen aiheuttamat kustannukset. Samassa myös elämän laatu on
heitetty viimeisiksi vuosikymmeniksi viemäristä alas.
Mitä jos valitsisimme toisin? Miten? Siitä tulevissa
blogikirjoituksissa.
Lähteet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti