Harjoittelun ohjelmointi – osa 1: taustat ja historia

Kolmiosaisessa retrospektiivisessä artikkelisarjassa tuon esille tieteellisesti tutkittuja ja huippu-urheilussa sovellettuja harjoittelun ohjelmointimenetelmiä. Artikkelisarja on looginen jatkumo edellisissä artikkeleissa esiintuoduille haasteille, kuten superkompensaation jatkuva optimointi ja lajikohtaiset (joukkuelajit vs. yksilölajit) vaatimukset harjoittelulle.  Harjoittelun ohjelmointi on menetelmä, joka laadukkaasti toteutettuna, ei ainoastaan hyödytä huippu-urheilijoita vaan kaikkia aktiivisia sekä tavoitteellisia liikkujia, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Termi ’harjoittelun ohjelmointi’ vaatii aluksi selvennyksen, jotta lukija ei huku merkityksettömän terminologian maailmaan. Ohjelmointi terminä viittaa pyrkimykseen järjestellä harjoittelu, ja sen osatekijät, harjoittelun/kilpailun tavoitteita parhaiten palvelevaan järjestykseen. Urheilutieteilijä Vladimir Issurin kuvasi pari vuotta sitten julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa harjoittelun ohjelmointia vapaasti käännettynä seuraavasti:

"Harjoittelun ohjelmointia on alkujaan tieteellisessä tutkimuskontekstissa kuvattu merkityksellisenä eri harjoitusyksiköiden järjestelynä" -V. B. Issurin (2010)

Harjoitusyksiköt käsitteenä ovat muuttuneet ajansaatossa merkittävästi ohjelmoinnin alkuajoista - viitaten antiikin Rooman ja Kreikan ajan alkeellisiin urheilusuorituksen kehittämiseen pyrkiviin harjoitusmenetelmiin. Kuuluisa roomalainen lääkäri ja filosofi Galen (kts. kuva vasemmalla) kategorisoi eräässä teoksessaan harjoitusyksiköitä ja –ajanjaksoja ”voimaharjoitusjaksoihin”, ”nopeusharjoitusjaksoihin” ja ”yhdistelmäharjoitusjaksoihin (voima sekä nopeus)”. Myöhemmin kreikkalainen tutkija Philostratus (100-200 AD) kehitti 10-kuukauden antiikin Olympialaisiin valmistavan harjoitusohjelman, jonka viimeinen kuukausi oli ns. keskitettyä harjoittelua. Philostratus (kts. kuva oikealla) ei enää viimeisen harjoituskuukauden aikana nojannut laadullisiin käsitteisiin, vaan muodosti työmäärään perustuvat harjoitusluokitukset jakautuen pieneen, keskitason ja suureen työmäärään neljän päivän (viikkoa kohden) jaksoissa. Palautuminen tuskin muodostui tuolloin ongelmaksi, koska siihen pyhitettiin kolme viimeistä päivää joka viikosta.

Laadullisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle oli siis vihdoin syntynyt myös määrällinen harjoitusyksiköiden kategorisointimalli. Palatakseni Issurinin määritelmään merkityksellisyydestä eri harjoitusyksiköiden keskinäisessä järjestyksessä, joudutaan ajassa matkustamaan eteenpäin liki kaksi vuosituhatta ennen kuin seuraava kehitysaskel näki päivänvalon.

Modernin harjoittelun ohjelmoinnin kehittäjäksi, tieteellisen ja empiirisen informaation toiminnallisessa yhdistämisessä, tunnistetaan neuvostoliittolainen tutkija Lev P. Matveyev, joka 1950-luvulla loi menestyksekkään klassisen ohjelmointimallin harjoittelulle. Klassinen malli syntyi toisen neuvostoliittolaisen tutkijan, biokemisti Yakolevin, fysiologisten tutkimusten tulosten pohjalta. Näin ollen klassinen harjoittelun ohjelmointi lähestyi urheilusuorituksen kehittämistä biokemiallisten ja fysiologisten prosessien optimoinnin näkökulmasta puhtaasti. Seuraavat vuosikymmenet ympäri maailmaa uskottiin enemmän tai vähemmän yksipuoliseen ja karkeasti mitattavaan suorituskeskeiseen valmennusmalliin.

Matveyevin mallissa pyrittiin manipuloimaan seuraavia tekijöitä optimaalisen suorituksen kehittämiseksi: määrä (kokonaisminuutit/toistot per harjoitus), intensiteetti (harjoitusvastus), toistuvuus (harjoitteet/harjoitukset viikkoa kohden), palautuminen (harjoitteiden sisällä ja harjoituspäivien välissä), fyysinen suoritusalue (kestävyys/voima/nopeus) sekä harjoitusteemat (taktiikka/tekniikka/fysiikka). Yakolevin aikaisempi tutkimustyö oli luonut laadukkaat pohjat palautumisjaksojen ymmärtämiseen eri tasoisista harjoitusrasituksista. Tämän avulla Matveyev kykeni jaksottamaan rasituksen tarpeeksi korkealle mahdollistaen kuitenkin tarpeellisen palautumisajan superkompensaation luomiselle. Lopputuloksena syntyi käsite ’aalto-muotoisesta’ rasituskuorman ja palautumisen suhteesta viikko- ja kausitasolla, joka myöhemmin nimettiin superkompensaatioksi.

Aalto-muodostelma - superkompensaatio

Niin Philostratuksen kuin myöhemmin Matveyevin harjoittelun ohjelmoinnit paljastivat avaintekijän, jota jokainen valmentaja ja urheilija pyrkii tehokkaasti hallitsemaan valmistautuessaan kilpailuun – aika. Tarkemmin aika, joka vaaditaan palautumiseen eri tyyppisistä harjoitteista, määristä sekä harjoitusvastuksista suhteessa seuraavaan harjoitukseen tai kilpailuun. Neuvostoliittolaista innovaatiota seuranneiden 60 vuoden aikana on syntynyt klassisen harjoittelun ohjelmoinnin rinnalle vaihtoehtoisia ohjelmoinnin malleja, jotka huomioivat eri lajien vaatimukset. Paneudumme seuraavissa kahdessa artikkelissa näihin eri malleihin, ja niiden vahvuuksiin, heikkouksiin ja soveltuvuuteen eri harjoitus- ja urheilumuodoissa.